BABYMETAL - Live at Wembley

arvostelu - 15.12.2016 08:22

Metalli yhdistää kliseetkin raikkaaksi kokonaisuudeksi.

”A long time ago in a heavy metal galaxy, far far away...”

Kun konsertti – tai tässä tapauksessa kotisohvalla kuunneltavaksi tarkoitettu tallenne moisesta – alkaa tällaisella julistuksella, miettii kuulija tietysti: voiko konsertin enää kornimmin aloittaa? Vai onko kyseessä kenties jokin aivan hillitön parodia, jonka teräville vitseille sopii jo tovin kuluttua pyrskähtää nauramaan? Kyseessä ei oikeastaan ole sen enempää nolosti epäonnistunut tyylikömmähdys kuin hersyvä itseironiakaan. Siitäkin huolimatta, että vakava ääni jatkaa puhettaan jylhä goottikuoro taustallaan:

”The spirit of heavy metal, the destinies were chosen by the fox god...”

Ja niin edelleen. Juustoista paatosta kestää reilun minuutin verran ja sitten pamahtaa – ei mikään todellisuudesta vieraantuneiden ikiteinien lihaksi tullut harhainen unelma, vaan luultavasti yksi Japanin musiikkiteollisuuden viime aikojen globaalisti menestyksekkäimmistä ilmiöistä. Tosin senhän kaikki jo tiesivätkin. Kyllähän kaikki jo BABYMETALin tuntevat, eikö vain?

Live at Wembley ei suinkaan ole maailman suurimman kawaii metal -yhtyeen ensimmäinen livealbumi, eikä se edes ole heidän ensimmäinen isosta eurooppalaishallista nauhoitettu konserttitallenteensa. Jo 2010 perustetun yhtyeen debyyttialbumi julkaistiin 2014, mistä asti maailmanlaajuinen myllytys on ollut alati voimistuvaa sorttia. Kierretty on kotimaan lisäksi niin Euroopassa kuin Amerikassakin. Juuri kiertämisessä yksi BABYMETALin suurimpia vahvuuksia eittämättä piileekin. Se, että idolitrion tähdittämä metallibändi soittaa oikeita livekeikkoja oikeasti livenä, ei ole mikään itsestäänselvyys. BABYMETALin kohdalla näin kuitenkin on, ja juuri se tekee heistä vakavasti otettavan metalliyhtyeen.

Tuotantoyhtiön perustaman viihdeyksikön tapauksessa on toki selvää, että livebändi koostuu vain rautaisimmista ammattilaisista. Rosoista punk-särmää on BABYMETALin taustayhtyeen virtuoosimaisesta soitosta turha etsiä. Mitä luultavimmin kiertueiden jok’ikinen esitys on nuotilleen samanlainen kaikkien muiden kanssa. Ei show'lla silti playbackin kanssa ole mitään tekemistä. Vaikka joku jäärä voisikin pitää kiinni siitä, että tietty likaisuus ja rähmäisyys kuuluvat hevimusiikin luonteeseen, on kuitenkin myös niin, että metallimusiikissa jos missä on teknistä taituruutta aina ihailtu ja soittimensa huolella hallitsevia muusikoita arvostettu. Kami Band kiiltävien keulakuviemme taustavaikuttajana ei ole enempää eikä vähempää kuin neljä huippuunsa harjoitettua ammattimuusikkoa. Ammattilaisina ovat he myös osanneet pitää huolen siitä, että live-CD:n vimmaisa tunnelma välittyy vaikuttavan kuuloisesti kotikuuntelijankin olohuoneeseen.

Vimmaisaa kuultavaa Live at Wembley osaa tosiaan parhaimmillaan olla. Edellä lainailtujen tahmeiden teesinjulistusten jälkeen debyytiltä tuttu Babymetal Death houkuttelee CD:n kuuntelijan puimaan nyrkkiä ilmaan, missä ikinä olosuhteissa tallennetta nyt sattuukaan kuuntelemaan. Kirpeästi riffittelevä esittelylaulu ei liveversiona tunnu aivan niin jähmeästi junttaavalta kuin studioversio. Ei tästä tosin mitään dynaamisesti rullaavan hevibiisin malliesimerkkiä saisi enää tekemälläkään, mutta kuten alkuperäiskontekstissa, täyttää rypistys livelevylläkin esittelyfunktionsa tyydyttävästi. Kakkosraita Awadama Fever tuo mukanaan tunnelman pirteystasoa kohottavat pop-melodiat, joita pitkän intron aikana ehtikin jo jäädä kaipaamaan. Varsinaisesti pankin räjäyttää kuitenkin vasta kolmantena pärähtävä YAVA!, joka oli jo Metal Resistance -albumilla ehdotonta biisiparhaimmistoa. Tanssiaskeliin pakottava, erittäin jrockmainen ripeä rytmi ja mehukkaat melodiat edustavat BABYMETALia parhaimmillaan, äkkiväärää tappo-breakdownia tietenkään unhoittamatta. Näin sen kuuluu olla.

Jo ensisävelistä käy ilmi livealbumin miellyttävä soundi. Miellyttävä se on nimenomaan siinä mielessä, että levy kuulostaa hyvin erilaiselta kuin BABYMETALin studioalbumit. Livekonsertin äänimaailma on vangittu onnistuneesti. Studioalbumeilta tutut murskaavat kitaravallit ovat live-CD:llä rajoittuneet vain kahteen kitaraan, mikä antaa eritoten bassolle tilaa, jota sillä ei yhtyeen studiojulkaisuilla ole ollut. Brutaalisti koliseva möyrinä on melkein kuin kokonaan uusi instrumentti tutuissa kappaleissa, ja livelevyn pyöräyttääkin helposti läpi keskittymällä vaikka yksinomaan bassolinjoihin, jotka ovat päässeet esiin studiomiksauksen tyrannian alta. Varsinaisia sovituksellisia muutoksia studioversioihin verrattuna ei muutamaa huudatuspitkitystä lukuun ottamatta kappaleissa ole. Kaikki syntikkaefektit sun muut pörinät tulevat levyille uskollisesti nauhalta soiton päälle. Siitä huolimatta jo pelkkiin studioversioihin verrattuna toiselta planeetalta oleva livemiksaus tekee kuuntelukokemuksesta mielenkiintoisen. Tämä oli itse asiassa kirjoittaneelle jopa pieni ennakkoepäilyjen aihe. Ajatus BABYMETALin live-CD:stä nostatti nimittäin ensimmäisenä pintaan kysymyksen: kuinka mahtaa vahvasti visuaaliseen vaikuttavuuteen panostavan yhtyeen konserttitaltiointi kiinnostaa ilman kuvaa? Huoli osoittautui kuitenkin turhaksi. Oikeastaan voi olla jopa niin, että kuvallisella tallenteella huomiota ei töllistelyn lumoissa ehtisi kovin tarkasti ääneen kiinnittääkään. Toista on tilanteessa, jossa läsnä ovat vain kuuntelija, pimeä huone ja stereoista virtaava ääni.

Kuten todettua, ei Live at Wembley ole BABYMETALin ensimmäinen livejulkaisu. Alkuvuodesta 2016 julkaistua toista albumia Metal Resistancea promotoivista konserteista sen sijaan ei ole taidettu tätä ennen julkaista vielä CD:tä. Levyn 13 kappaleesta kahdeksan on uudelta albumilta ja loput seitsemän vanhoja tuttuja debyytiltä. Yksi riittoisa mielenkiinnon lähde onkin, kuinka ensimmäisen ja toisen albumin kappaleiden voimasuhteet asettuvat keskenään settilistassa. Kiistämätöntä nimittäin on, että kyseessä on kaksi jonkin verran erilaista albumikokonaisuutta. Jännittävänä faktana todettakoon, että tästä Wembleyn-konsertista on olemassa myös kuvallinen DVD- ja blu ray -versio, joka sisältää koko konsertin, yhteensä 17 kappaletta. Neljä CD:ltä leikattua viisua ovat kaikki debyyttialbumilta, eli konsertin settilista kokonaisuudessaan on itse asiassa vahvasti debyyttiin painottunut siitä huolimatta, että kiertueen teema-albumi on uudempi Metal Resistance. Tälle syynä lie tietysti se, että yhtyeen alkuaikojen suurimmat ja kaikkien tuntemat sinkkuhitit löytyvät debyyttialbumilta. Kuunnellessa kappaleita sekaisin live-CD:ltä voisi kuitenkin varovaisesti väittää, että debyytin kappaleet ovat kyllä muutenkin tavallaan iskevämpää sorttia. Siinä missä BABYMETAL sisälsi paljon mitä mielikuvituksellisimpia hevin ja popin ristisiitoksia, painottui Metal Resistancen kokeellisuus selvästi enemmän erilaisten metallityylien kokeilemiseen. Esimerkkeinä tästä ovat livelevylle päässeet jääkiekkohymni Meta Taro ja puhdas power metal The Road of Resistance. Sen sijaan säälimätön death metal Sis. Anger ja kreisi progesekoilu Tales of Destinies eivät ilmeisesti olleet korkeampien tahojen mielestä tarpeeksi iskevää tavaraa livesetin piristäjiksi. Sääli sinänsä, sillä molemmat mainituista kuuluvat Metal Resistancen huippuihin. Albumia promotoivalla kiertueella jos milloin ne olisi kannattanut soittaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että jossain määrin pop on kaikkein eniten pop BABYMETALin liverepertuaarissa – metalliresistanssin ilmeisestä lisääntymisestä huolimatta.

Vaan eipä tästäkään lopputuloksesta varsinaisesti valittaa voi muuten kuin ehkä todella pahalla tahdolla. Jo mainittu YAVA! uudemmista biiseistä sekä tietysti vanhat tutut Doki Doki Morning, Megitsune ja Gimme Chocolate toimivat liveversioinakin ensiluokkaisen elähdyttävänä musiikkikokemuksena. Uusista kappaleista massiivinen hevi-AOR THE ONE on paikkansa setin päättäjänä ansainnut. Komea sävellys ja sydämeen pureutuva laulutulkinta saavat mielen kirkkaaksi. Kaikkein korkeimmillaan tunnelma tosin taitaa olla siinä vaiheessa, kun SU-METAL spiikkaa englanniksi pienen kiusaamisenvastaisen julistuksen ennen Ijime, Dame, Zettaita. Vähemmästäkin tuntee pientä pakahdutusta rinnassa. Ne puolestaan, jotka kuuluivat siihen välituntien öykkäriporukkaan, tuntenevat ansaitsemansa häpeän pistoksen. On parempi kuitenkin olla tölvimättä syntisiä liikaa ja muistaa, että metallimusiikkihan meidät kaikki, niin kiusaajat kuin kiusatutkin, lopulta yhdistää. Ja jos ei tätä viimeistään tajua niin sovituksellisena kuin teknisenäkin suorituksena melko mukiinmenevän tuplakitarasoolon kohdalla, niin on vika kyllä kuulijassa.

Toisin kuin Ijime, Dame, Zettain sisällökäs puheenpoikanen, eivät introsta tutun haudanvakavan scifiäänen massiiviset mytologisoinnit ole erityisen koskettavaa kuultavaa. Siitä huolimatta näitä pieniä kiusallisia pätkiä on ripoteltu sinne tänne settilistaa biisien alkuihin tunnelmaan... tavalla tai toisella vaikuttamaan. On tietysti myönnettävä, että kyseinen teatraalinen elementti kuuluu yhtyeen liveihin, mutta CD-versiolta nämä kyseenalaiset herkut olisi voinut leikata pois ja laittaa tilalle oikeita biisejä. Sama pätee pienellä varauksella ajoittain ylipitkitettyihin huudatusosioihin. Levyn viimeiset viisut THE ONE ja Road of Resistance kellottavat kumpainenkin yli 10 minuuttia kaiken ylimääräisen jumituksen ja kohtalokkaan hevikulttihöpinän ansiosta. Nämä ovat niitä livetallenteen ominaisuuksia, jotka vaatisivat kuvan toimiakseen kunnolla. Pelkästään kuunneltuina ne eivät mitenkään jaksa pitää kuuntelijan mielenkiintoa yllä. Tosin taitaahan tästäkin olla omat koulukuntansa ja vastakkaiset mielipiteensä. Toisille minkä tahansalainen livetallenteen editointi voi olla se kaikista pahin synti. Niin paha, että sitä mieluummin vaikka antaa minuuttien vieriä väkijoukon ulvoessa stereoista parin tahdin yksinkertaista melodialinjaa. Oikeus tähänkin mielipiteeseen suotakoon.

Kokonaisuutena Live at Wembley on viihdyttävä ja relevantti julkaisu. Se esittelee livenä yhtyeen, joka kuulostaa livenä huomattavan erilaiselta kuin studiossa, ja juuri tämähän ansiokkaan konserttitallenteen pääasiallinen tarkoitus taitaakin olla. Studiossa kliiniseksi kompressoidut kappaleet tuovat raaempina livemiksauksina tuulahduksen aivan uudenlaista energiaa. Ammattimainen ja virheettömän varma ote on toki esityksissä vahvasti läsnä, mutta eläväistä tunnelmaa se ei suinkaan eliminoi.

Ja lopussa joku vielä kysyy: mistä tässä nyt siis olikaan kyse? Arvostelun alussa kun tuli luvattua, että ei ainakaan hassunhauskasta parodiasta sen enempää kuin myötähävettävästä möhläilystäkään. Vastata ei voi oikein muuten kuin tokaisemalla: ”BABYMETALista, siitähän tässä vain on kyse.” Avoimen tuotteistettu, mekaaninen ja steriili viihdeyksikkö voi huoletta heittää peliin kaikki jo syntyessään ummehtuneelta haisseet hevikliseet, jotka jollain kieroontuneella tavalla onnistuvat palvelemaan hullun avantgardistista kokonaisuutta, ilman että lopputulos maistuisi vähääkään väljähtäneeltä. Sen viehätysvoima ei ole kahden studioalbumin ja jokusen livejulkaisun jälkeen päässyt himmenemään. BABYMETAL on varmaan maailman ainoa hevibändi, joka voi huudattaa PA:sta jotain sellaista kuin ”The spirit of heavy metal transforms into eternal light, transcending space, time and boundaries, and ultimately becomes the one” ollen täysin rehellinen ja tarkoittaen vain mitä sanoo, ilman että kukaan tulkitsee viestiä surkeaksi tai kieroontuneeksi huumoriksi. Tälle on nostettava hattua ja kumarrettava syvään. Jotain on tehty oikein.
aiheeseen liittyvät julkaisut
aiheeseen liittyvät artistit
kommentit
blog comments powered by Disqus


mainokset