MUCC - Myakuhaku

arvostelu - 12.02.2017 10:04

Elinvoimaisen 20-vuotiaan pulssi sykkii kiivaammin kuin vähään aikaan.

20-vuotiaalla MUCCulla menee lujaa. Myakuhakun julkaisun hetkellä alkuvuodesta 2017 on viime albumista The End of The World kulunut vajaa kolme vuotta. Välissä ehdittiin julkaista myös vaatimaton kolmen vartin ”EP” T.R.E.N.D.Y. -Paradise from 1997-. Huolestuttavaa kovassa tahdissa on ollut se, että mainituilla viime julkaisuilla alkoi selvästi olla havaittavissa uhkaavaa materiaalin laadun korvautumista määrällä. Eritoten T.R.E.N.D.Y. -EP jätti ilmestyessään kylmäksi eikä levyä ole sen koommin tullut juuri kuunneltua. The End of The Worldia vaivasi kokonaisuutena epätasaisuus ja kierrätettyjen ideoiden tylsistynyt aromi. Tätä taustaa vasten herätti 14 uutta viisua sisältävä Myakuhaku kauniista kansitaiteestaan huolimatta päällisin puolin enemmän epäilyksiä ja pelkoa kuin toivoa ja varmuutta.

Kuitenkin jo ensikuuntelun jälkeen saa skeptisyys tehdä tietä helpotuksen edestä. Lisäksi tunne vahvistuu huomattavasi lisäkuunteluiden myötä. Myakuhaku on pariin edeltäjäänsä verrattuna hyvä albumi, mihin on moniakin syitä. The End of The Worldillä pahasti vaivannut innottomuuden ilmapiiri ja epäkekseliäät sovitukset loistavat uudella albumilla poissaolollaan. Kiitos kuuluu varmasti koko yhtyeelle, mutta lienee vähintään kohtuullista mainita tässä kunnioituksella myös tuottajaksi värvätyn Kenin (L'Arc~en~Ciel) panos. Tuotanto onkin yksi osa-alue, jolla Myakuhaku erityisesti loistaa. Orgaaninen ja kirkas ovat sanoja, jotka ensimmäisenä tulevat äänimaailmasta mieleen. Parannus tunkkaisehkoon ja hieman keskeneräisen kuuloiseen The End of The Worldiin on huomattava.

Karmasta (2010) asti vallinnut moderni tanssirock -huuma on selvästi laskenut. Yleissoundi Myakuhakulla on analogisinta MUCCua sitten Gokusain (2006). Syntikoita käytetään melko paljon, mutta niillä on haettu enemmänkin 70–80-lukulaisia äänimaailmoja kuin modernin tanssiklubin tunnelmia. Merkittävää on myös erilaisten kitarasoundien runsaus. Moninaisia säröjä ja efektejä on käytetty luovemmin kuin ehkä koskaan yhtyeen historiassa. Melkein jokaiselle eri kappaleelle on haettu omanlaisensa, kyseisen kappaleen tunnelmaa tukeva kitarasoundi. Tämä on asia, johon on selvästi panostettu hartaudella. Kekseliäänä kitaristina tunnetulla tuottajalla lie myös ollut asiaan vaikutuksensa. Kiitettävän selkeässä miksauksessa kaikki instrumentit erottuvat läpi albumin erinomaisesti, mikä jo itsessään tekee kuuntelusta nautinnon. Tästäkin huolimatta kitarat ovat ehdottomasti huomiotaherättävin yksittäinen tekijä. Muut jäsenet hoitavat tonttinsa tutulla laadulla ja varmuudella. Miya sen sijaan lentää tällä levyllä aivan omissa sfääreissään.

Vaikka muuta voisi luulla, eivät monimuotoiset kitara-atmosfäärit saa levyn soundia kuulostamaan epäyhtenäiseltä. Pikemminkin erilaiset äänimaailmat on taitavasti kudottu yhtenäiseen tukirankaan vaikuttavaksi mosaiikiksi. Epäyhtenäisyyden vaikutelman mosaiikkiin tuo kuitenkin kappalemateriaali. Myakuhaku on lyhyesti sanottuna jokseenkin haastava, suorastaan raskas albumi kuunneltavaksi kokonaisuutena. Tavallaan kyse ei tämän yhtyeen tapauksessa ole mistään uudesta ja ihmeellisestä. MUCC on koko uransa ajan perustanut viehätysvoimansa ennakkoluulottomalle kokeilevuudelle siinä määrin, ettei koskaan voi ennakoida, minkälainen kappale levyltä seuraavaksi yllättää. Melankolinen grunge-angsti, pirteä anime-pop, vihainen hardcore ja herkkä folk-iskelmä ovat läpi yhtyeen historian sekoittuneet jatsiin, psykedeliaan, diskoon, heavy metalliin ja ties mihin. Shangri-La (2012) oli kuin jonkinlainen tietoisesti rakennettu monumentti tälle tyylikirjolle ja sellaisena totisen vaikuttava. The End of The World oli kuin tästä ähkystä lannistunut ja ähkyynsä vesittynyt versio edeltäjästään. Myakuhaku muistuttaa sisällöltään ensinnä mainittua, mutta Shangri-Lan teollisen digitaalisuuden sijaan on yleisilme, kuten sanottua, vahvasti orgaaninen.

Kaoottinen laulunkirjoitus on kuitenkin tällä uusimmalla albumilla viety vielä pari askelta edeltäjiään pidemmälle. Se, ettei yhtyeellä ole mitään musiikillisia tyylilinjauksia, takaa tietysti täyden toimintavapauden lauluntekijöille. Ilman ohjastavaa konseptia voivat luovien mielten tuottamat lopputulokset sitten ajoittain olla sanalla sanoen päämäärättömän kuuloisia. Positiiviselta kannalta katsottuna tämä on tietysti vain rikkaus. Päämäärättömyys ei myöskään sinänsä ole ehkä huono asia, mutta albumikokonaisuutta koostettaessa se eittämättä tuo mukanaan hienoisia haasteita, jotka lopputuloksessa helposti taittuvat suoranaisiksi heikkouksiksi. Oivana esimerkkinä toimivat albumin aloituskappaleet Myakuhaku ja Zettaizetsumei. Molemmat kappaleet sisältävät sovituksellisia ideoita kumpainenkin kahden peruspop-renkutuksen verran ja kuulostavat siltä, että nämä ideat on vain mielivaltaisesti läiskitty peräkkäin ja näin saatu aikaan ”valmis kappale”. Molemmat viisut ovat pullollaan hyviä kohtia, hienoja melodioita ja kaikin puolin tyylikästä soittoa, kuten yhtyeeltä sopii odottaakin. Kokonaisuuksina laulut jäävät kuitenkin melkolailla hahmottomiksi.

Aloituskaksikon miltei kohtalokkaan iskuvoiman puutteen korvaa vasta kolmas raita CLASSIC. Biisi sinänsä on perinteistä ja toimivaa pop-MUCCua erinomaisella kertosäkeellä. Kiehtovine syntikkasoundeineen ja -sovituksineen se antaa kuitenkin hyvän yleiskuvan albumin miellyttävästä soundista. Lisäksi, no, kertosäkeen melodia nyt vain on tyrmäävä eikä vähiten geneerisessä nostatteluosassa kappaleen jälkipuoliskolla. Albumin kolme ensimmäistä kappaletta ovat oppikirjaesimerkki siitä, kuinka loppuunkaluttuja mutta turvallisia kaavoja noudattamalla voidaan saavuttaa onnistuneempia tuloksia kuin sattumanvaraisella pirskottelulla, olkoonkin kuinka oivaltavaa ja kaavojasärkevää hyvänsä. Aloituskaksikonkaan poukkoilu ei tosin ole vielä mitään verrattuna nelosraita Killerin sekametelisoppaan. Tavanomainen tyhjänpäiväisten heviriffien, suhteellisen onnistuneiden heviriffien, iskevien pop-melodioiden ja metallin mäiskettä tasoittelevien suvantokohtien riemukimara ei tälle kappaleelle ole riittänyt. Kaiken mainitun lisäksi on viisiminuuttiseen pienoiseepokseen ängetty vielä kuin biisiksi biisin sisälle pieni X Japan -tribuutti elämää suurempine tuplakitarasooloineen ja vanhan liiton sahausriffeineen. Tämä on niitä kappaleita, joille enemmän on enemmän ja hattua on nostettava jo ihan silkasta pähkähulluudesta... siitäkin huolimatta, että taiteellisesta onnistuneisuudesta voidaan lopulta olla montaa mieltä.

Matka jatkuu dynaamisesti nimettyyn BILLYx2 Entwines ROCK STARSiin, jonka säröbasso ja kahden soinnun vasarointiriffi menisivät Motörheadistä. Meno on siis totta vie rock. Biletys tyrmätään kuitenkin heti alkuunsa Ringon alkaessa. Musertavan melankolisessa iskelmässä toivotetaan hyvästit tulevaisuudelle ja saadaan kylmät väreet hiipimään pitkin kuulijan selkäpiitä riipivän dissonoivilla sointuratkaisuilla. Kosteat kaiut, epätoivoiset melodiat ja yksinäinen kitarasoolo luovat todella kylmän tunnelman, joka olisi kuin kotonaan Homura uta -albumilla. Levyn ensimmäinen huippuhetki. Kuten oletettavissa on, on seuraava kappale taas jotain aivan muuta. EMP on muodoltaan jokseenkin hilpistyttävä Korn-pastissi. Kuitenkin, vaikka jotakuinkin kaikki mainitun yhdysvaltalaisyhtyeen maneerit on biisissä käytetty hyväksi, kuulostaa lopputulos silti raikkaalta ja lyhyesti sanottuna onnistuneelta. Matalavireisten pomppuriffien ja maltillisella synasovituksella kuorrutetun melodisen kertosäkeen kontrasti toimii. Biisi on yksinkertaisesti hyvä ja iskevä uhoavaa räp-osiota myöten. Ainoastaan hieman kolisevampaa ja hyökkäävämpää bassosoundia olisi tietysti voinut toivoa. Useamman kappaleen verran tämä taatusti olisi turhan kornia MUCCulta, mutta yhtenä veikeänä irtiottona albumin keskellä viritelmä on erittäin onnistunut.

Irtiotosta palaudutaan arkeen Yueni Matenroun myötä. Liekö tuottajan vaikutusta, että kappaleeseen voisi kuvitella törmäävänsä jollain 90-luvun L'Arc~en~Ciel -albumilla? Lempeä soundi ja keväisenpirteä sävellys toimivat kuitenkin vain johdatteluna albumin toiseen kohokohtaan. MUCC on uransa alkuvaiheista asti flirttaillut aina silloin tällöin ja varovaisesti röyhkeän kiihoittavien jazz-sävellysten ja -sovitusten kanssa. Daraku Karma-albumilta oli sen luokan esitys, että yhtyeen olisi melkein suonut siirtyvän hämyisten jazz-klubien mestareiksi vaikka loppu-urakseen. Seuraajaa mainitulle viisulle on odotettu ja nyt se sitten saatiin. Himitsu rullailee hyvin Daraku-henkisissä sakean tupakansavun ja himmeiden neonvalojen tunnelmissa. Pelkkä jazz-balladi ei tosin tällä kertaa ole riittänyt vaan lisäksi sekaan on upotettu 70-luvun disko-funk-kitarointia ja nykyaikaisemmalta kalskahtavaa räppäystä. Sotkuksi hajoamisen sijaan sovitus on kuitenkin tehty täydellisen sulavaksi kokonaisuudeksi, jota ei voi kuin ihailla. Tällaista on taiten tehty genre-fuusio. Bravo!

Siinä missä albumin alkupuoli sisälsi paljon poukkoilua ja omituisia kokeiluja, keskitytään loppuviisikossa enemmän turvallisiin teemoihin ja ennen kaikkea tunnelmanluontiin. Poikkeuksena turvallisuuteen pitää tosin mainita pahaenteinen Fuka, joka onnistuu progressiivisessa biisinrakennuksessa erinomaisesti. Erilaisia osia ja vaihtuvia tunnelmia on kappaleen sisällä paljon, mutta ne on sovitettu luontevasti eteneväksi kokonaisuudeksi, jolla on selkeä punainen lanka. Tätä voi siis pitää esimerkkinä siitä lopputuloksesta, johon niin Myakuhaku, Zettaizetsumei kuin Killerkin yrittivät ampua osuen kukin kuitenkin enemmän tai vähemmän huti.

Neljä vielä mainitsematonta raitaa sen sijaan ovat hyvin vahvasti melodia-, tunnelma- ja maalailupainotteisia. Etäännytetyllä äänimaailmallaan mieleenjäävä Commune vedonnee modernin vaihtoehtorockin ystäviin. Samalla se kuulostaa joltain, minkä kaltaista MUCC ei ennen juuri ole kokeillut. Kaihoisan iskelmämelodian ja reippaan beatin yhdistelmä Sirius puolestaan on esittäjälleen hyvin tyypillinen renkutus. Keskivertonäppärän kappaleen keskelle ängetty puolen pennin heviriffittely ei tosin vakuuta yhtään. Wasurenagusa tarjoaa niin ikään surumielistä melodiikkaa hieman ilmavammalla otteella ja vailla tyylivirheitä. Biisistä kasvaa suurenmoinen pateettinen voimaballadi, jonkalaisissa MUCC on aina ollut sangen taitava. Upea maalaileva kitarasoolo ansaitsee erikoismaininnan. Salaliittoteorioista innostunut kuulija voi löytää siitäkin vahvoja Ken-vaikutteita. Lopulta albumin päättää herttaisen yksinkertaiseen melodiaan perustuva Heide. Kappaleen nerokkaan monipuolinen sovitus hivelee korvia ja onnistuu täydelleen hävittämään vaikutelman äärimmilleen pelkistetystä sävellyksestä. Neliminuuttinen kappale toistaa samaa teemaa käytännössä koko kestonsa. Mitäpä moisista. Jännite on vahva ja levynlopettajana kappale on täysosuma. Tunteenpurkauksilta voi olla vaikea välttyä.

Myakuhaku on raskas levy. Suoraan sanoen siitä olisi kannattanut leikata kaksi tahi kolme viisua kokonaan pois. Koska Japanissa CD-sinkkuteollisuus vielä elää ja voi hyvin, olisi ollut jopa perusteltua jättää ylimääräiset raidat b-puoliksi. Täyteen ahdettu albumi on kokonaisuutena rönsyilevä ja paikoin hivenen uuvuttava. Syy ei ole kuitenkaan pelkästään kappaleiden määrässä vaan myös tiettyjen kappaleiden sisäisessä päättömyydessä. Killer on tästä paras esimerkki. Vaikka vapaamuotoinen tajunnanvirta ei laulunkirjoituksessa sinänsä olekaan tuomittava asia, alkaa liian monta ideatehtaan räjähdystä muistuttavaa kappaletta yhteen putkeen kuitenkin maistua väljähtäneeltä. Biisinkirjoituksen kurinalaisuutta lisäämällä ja hieman itsekriittistä ideoiden karsintaa harjoittamalla olisi Myakuhakusta voitu saada täydellisyyttä hipova kokonaisuus. Nyt levylle on päätynyt liikaa pelkiltä äkkipikaisilta päähänpistoilta kuulostavia ratkaisuja.

Tästä huolimatta ei voi kiistää, etteikö suurin osa noista päähänpistoista olisi vähintään kohtalaisen hyviä. Erinomainen tuotanto ja huolella tehdyt sovitukset takaavat sen, että albumi on kauttaaltaan miellyttävä kuuntelukokemus. Lisäksi kun lukuisien ideoiden joukossa ei ole juurikaan mitään tuskastuttavia floppeja, eivät edes ylipituus ja päämäärätön kokonaisuus lopulta aiheuta kovinkaan suurta harmia. Kappalemateriaalin joukossa loistavat yksittäiset helmet, kuten Ringo, EMP, Himitsu, Wasurenagusa ja Fuka, kannustavat viehätysvoimallaan palaamaan kokonaisuuden pariin kerta toisensa jälkeen. Heiden merkitystä erittäin positiivisen jälkimaun jättävänä lopettajana ei myöskään voi väheksyä.

Itse yhtye on 20. vuotenaan erinomaisessa vedossa. Tatsuron tunnistettava tulkinta ei ole vuosien saatossa muuttunut vähääkään parhaista päivistään. YUKKE ja Satochi ovat tälläkin levyllä rytmiryhmä, joka osaa tarvittaessa pysytellä taustalla hoitamassa perusasioita hypäten kuitenkin aina välillä esiin hämmästyttämään erikoishyökkäyksillään. Levyn kirkkaimpana tähtenä loistaa korostetusti kitaristi Miya. Kitarasooloja ja tuplaharmonioita on paljon. Kitarasovituksia ja äänimaailmoja on hiottu huolella. Kaiken kaikkiaan on vaikea uskoa, että vain yksi muusikko on kaiken tämän soiton kirjon takana. Itse asiassahan näin ei olekaan. Tuottaja Kenin rooli kitarasovitusten avustajana lie tuskin aivan olematon. Tämä on erittäin positiivinen asia, joka kuuluu lävitse koko albumin. Toivottavasti MUCC jatkaa tulevillakin julkaisuillaan ulkoisen tuottajan kanssa työskentelyä. Myakuhakulta nimittäin kuulee, että se on yhtyeelle suuri voimavara.

Tämä on hyvä albumi.
aiheeseen liittyvät julkaisut
aiheeseen liittyvät artistit
kommentit
blog comments powered by Disqus
aiheeseen liittyvät teemat

MUCCun 20-vuotisjuhlavuosi



mainokset