CHAI - PINK

arvostelu - 26.10.2017 15:12

Idolipopin laulumeininkiä ja metelirokkia yhdistelevä albumi on epätasainen, mutta todella hauska kokonaisuus.

CHAI-yhtyeen uutuusalbumiin Pinkiin tarttuessa ei minulla ollut hajuakaan mitä odottaa. En ollut oikeastaan koskaan kuullut yhtyettä kuin nimeltä ja albumi Pink toi nimenä mieleen lähinnä Borisin klassikkoalbumin. Mielleyhtymä ei toki ole täysin väärä, sillä myös CHAI metelöi levyllään, mutta hieman eri tavalla.

Levyn aloittava Hai hai akachan kertoo jo heti mistä albumissa on kyse. Cowbell kilkattaa, basso on miksattu niin kovalle, että se menee särölle ja naislaulajien äänet kuulostavat enemmän idolipopilta kuin tyypilliseltä metelirockilta. Biisi on kuitenkin suhteellisen tarttuva kaikessa rasittavuudessaan.

Ensijärkytyksestä toivuttuani alan jopa pitää tästä yhdistelmästä jollain tasolla. Seuraavana kappaleena N.E.O. jatkaa yhtä omituista linjaa, mutta riffit ovat parempia kuin edeltäjässään. Tämä kuulostaa siltä kappaleelta, jonka olisi pitänyt aloittaa albumi. Fuzzahtavat riffit kikkailevat välillä hauskasti eikä lauluääni rasita korvaa lainkaan niin paljon kuin levyn aloittava biisi. Myös kappaleen aloittava "You are so cute nice face c'mon yeah" on sanoituksena niin mahtavaa höpöilyä, ettei mitään rajaa. Vaikea tälle on olla lämpeämättä.

Kahden lyhyen biisin jälkeen tuleva Boiz・seko・men tuntuu pitkältä reilulla neliminuuttisella kestollaan. Se muistuttaa hämmästyttävän paljon Shonen Knifen huippuhetkiä, mutta välillä taustalta erottuu erikoisempia syntikkaulvahduksia, jotka tuovat kappaleeseen enemmän bändin omaa meininkiä. Basso jytisee ja lätkyttää kovalla groovella koko ajan, kunnes päästään korvamatokertosäkeeseen. Horechatta jatkaa samalla meiningillä, mutta lisänä ovat kauniit syntetisaattorimatot, jotka täydentävät muuten riisuttuna kulkevan kappaleen. Kertosäkeen stemmat soivat nätisti ja laulajien äänet tuntuvat tässä vaiheessa levyä jo luonnolliselta osalta äänimaisemaa.

Fried on koko albumin paras kappale. Se alkaa megafonilta kuulostavalla lauluefektillä, mutta purkautuu nopeasti surisevaan diskokomppiin ja albumin tarttuvimpaan laulumelodiaan. Ensimmäistä kertaa levyllä meno tuntuu siltä, että ääntä on iskettävä stereoihin lisää ja lisää, vaikka biisit onkin masteroitu aivan järjettömän kovalle. Kappale on niin erinomainen, että uskon palaavani sen pariin vielä useita kertoja. Kun laulun pahimmat rasittavuudet on karsittu, on tarttuviin melodioihin keskittyminen paljon helpompaa.

Albumin jatko tuntuukin tuollaisen kierrosten lisäämisen jälkeen huomattavasti ankeammalta. Ano ko wa kiti palaa alkulevyn letkeisiin funkriffeihin ja raivostuttavaan laulusoundiin eikä tilanne muutu Gyaranbuun kohdallakaan. Kummassakaan ei vain ole niin kovia laulumelodioita kuin levyn alkupäässä, vaikka kitarariffit ovatkin jatkuvasti todella maukkaita. BIISI7:ssä on kuitenkin myös jonkinlainen kitarasoolokin, joka kaikessa taidottomuudessaan kuulostaa erittäin hauskalta. Kappaleet ovat kivoja, mutta eivät erityisen muistettavia.

Kawaii hito erottuu joukosta, mutta ei tosiaankaan positiivisesti. Kasetin naksahduksella alkava kappale on lelupianolla soitetun kuuloinen reilun minuutin mittainen teos, jossa laulusoundin taidottomuus korostuu. Tällä kappaleella ei ole mitään syytä olla levyllä ja sen olisi voinut pudottaa pois. Walking Star taasen antaa taas albumille toivoa rokkaavilla riffeillään. Laulutkin ovat palanneet kuosiin ja varsinkin kertosäe yllyttää melkein laulamaan mukana. Todella hyvää poprockia.

Albumin päättävä biisikaksikko Sayonara complex ja Flat Girl taas edustavat CHAIn letkeämpää puolta bassovetoisuudellaan. Sayonara complexin väliosa stemmalauluineen on todella liikuttavan kuuloinen ja se jää heti mieleen.Flat Girl taasen jää taskulämpimäksi lätkyttelyksi, jossa mikään ei ärsytä eikä varsinaisesti kiinnostakaan.

Pink on todella kummallinen levy ja siitä on vaikeaa muodostaa selvää mielipidettä. Toisaalta se nojaa idolipopin perinteeseen, jossa laulusoundit ovat japanilaiseen makuun söpöjä ja toisaalta se on puhdas alternative rock -albumi. Parhaimpina hetkinään levy ärsyttää juuri oikealla tavalla ja toisaalta myös rokkaa lujempaa kuin moni muu saman genren edustaja.

Levy on kuitenkin ylipitkä materiaalin tasoon nähden ja muutamia kappaleita pudottamalla kokonaisuus olisi paljon ehjempi. Vahvoja kertosäkeitä ja kiinnostavia instrumentaaliosuuksia tällä levyllä piisaa ja onkin mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan yhtye kehittyy. Karsimalla tylsempiä ja toisiinsa sulautuvampia kappaleita käsissä olisi nimittäin potentiaalinen kulttiklassikko.

aiheeseen liittyvät julkaisut
aiheeseen liittyvät artistit
kommentit
blog comments powered by Disqus


mainokset