Jshock Revolution vol. 2 - Shibuya O-East, Japani, 28.9.2007

keikkaraportti - 02.10.2007 15:00

Visual kei -tyylien monipuolinen kirjo esittäytyi Jshock Revolution vol.2 -tapahtumassa Japanissa.

Herätyskello soi kahdeltatoista... joko sitä on noustava, eihän sitä ole nukuttu kuin vasta kuusi tuntia. Pian mieleeni muistuu päivän päätapahtuma. Ja sekin on vain viiden tunnin päästä. Reipas loikkaus ulos sängystä, meikit naamaan, vaatteet päälle, tukka hyvin ja nopea aamiainen, sitten menoksi. Junat ovat vaihteeksi puolellani ja pystyn ottamaan peräti paikallisjunan Shibuyan asemalle. Matka vei siltikin aivan liian vähän aikaa, olin suunnitellut olevani Shibuyassa noin varttia vaille viisi, mutta päädyin sinne jo puoli tuntia aikaisemmin.

Hachiko-exitin bongattuani suuntasin suoraa päätä ulos erittäin vilkkaalle ja kuuluisalle Shibuyan valoruutuaukealle. Suuntasin kulkuni kohti pientä kosketusruutua, joka saisi osoittaa minulle oikean reitin konserttisalille. Hetken näppäiltyäni sain jonkinlaisen käsityksen minne suuntaan minun piti lähteä, mutta ei kulunut kauaakaan kun pysähdyin erään mukavanoloisen puhelinmyyjän eteen ja kysäisin sillä aivan mahtavalla japanillani (joka ei siis ole niin mahtava kuin toivoisin vielä), "sumimasen, Shibuya O-East wa doko desu ka?". Japani on siitä suurenmoinen maa, että kun pyydät joltakulta apua japaniksi, he kyllä antavat sitä aivan mielellään. Nuori myyjä osoittikin minulle oikean suunnan ja lähdin edelleen hieman epävarmana jatkamaan matkaani. Pian kuitenkin huomasin, etten suinkaan ollut ainoa jonka matka kulki kohti tuota mystistä konserttisalia. Seurailin muutamaa varmannäköistä poikaa ja kun he päättivät käydä syömässä vielä ennen konserttia, päädyin seuraamaan pientä laumaa tyttöjä. Sali oli näinkin vaikea löytää, sillä se sijaitsi pienellä sivukujalla; onneksi, muuten olisimme kutakuinkin jääneet kaikki autojen alle.

Odotusta jäi jäljelle noin puolisen tuntia ja kuumuus tuntui. Minusta on aivan jumalattoman ihanaa kuinka konserteissa aina tutustuu ihmisiin, vaikka ei kauheasti puhuisikaan samaa kieltä. Päädyin kahden seuraamani tytön seuraan odottamaan että numeromme kutsuttaisiin, sillä ovet avattiinkin jo hiukan ennen määrättyä aikaa, eli viittä. Kesken odotuksemme illan juontaja, josta kerron enemmän myöhemmin, laskeutui konserttisalin portaat suloisessa gothiclolita-asussa, joka koostui enimmäkseen valkoisesta, sillä mustaa oli vain kirjailu. Kävi pian selväksi, että hän oli tullut sinne haastattelemaan ihmisiä ja minäkin sain osani tästä haastattelukunniasta, olenhan sentään ulkomaalainen. Kun numeroni vihdoin kuulutettiin, kapusin innoissani portaita ylös, löytääkseni toisen jonon, ja taas odotettiin numeroiden kuuluttamista. Omasta kokemuksestani lipun numeron perusteella sisäänpääsy on mahtava ja toimiva idea, jota voisi kokeilla soveltaa Suomessakin. Sisällä löysin tieni keskivaiheille noin neljänteen riviin ja pian sali oli jo varsin täynnä. Nyt alkoi piinaava odotus, niin kuin suurimmassa osassa suomalaisiakin keikkoja.

Odotuksemme palkittiin noin tasan kuudelta juontajamme astuessa esiin verhojen takaa, paitsi toivottamaan meidät tervetulleiksi, myös kertomaan säännöt ja varoitukset. Lupasin aikaisemmin kertoa rakkaasta juontajasedästämme hieman lisää; nyt voin paljastaa hänen nimekseen Ryohei. Komea mies, jonka kasvot muistan varsin hyvin kesän 2006 Ayabien keikalta ja joita olin jo kaivannut. Virallisten jäpätyksien jälkeen pääsimme vauhtiin, ja ensimmäinen bändi kuulutettiin suurella megafoniäänellä.


Vidoll


Illan ensimmäinen bändi oli tämä visual kein nimeä ylpeästi kantava bändi. Minua suuresti mietitytti miksi illan aloitti näinkin suuri esiintyjä, mutta ei se menoani häirinnyt. Yleisö oli hieman kylmä poikien astellessa näyttävästi lavalle.

Olen itse kuunnellut Vidollia jo muutaman vuoden ajan ja pidän bändin musiikista, joten kun pojat laittoivat instrumenttinsa huutamaan, hypin, pompin ja moshasin kuin viimeistä päivää. Ympärilläni seisovat ihmiset liikuttivat olemattomasti käsiään ja jotkut näyttivät jopa hieman pitkästyneiltä.

Vidollin musiikki ei ole alun jälkeen kovin paljoa muuttunut, joten en pettynyt tämän päivän tarjontaan. Juin ääni kantoi kauniisti ympäri salia ja pian muukin yleisö lämpeni edes hieman. Minusta on aina ilo katsella kuinka onnellisesti pojat hyppivät lavalla eikä tästäkään kolmen kappaleen setistä puuttunut esiintymistä. Ensimmäisen kappaleen jälkeen pääsimme nauttimaan Juin jutustelusta ja nauramaan, vaikken paljoa siitä mitään ymmärtänytkään. Kun pojat kolmannen kappaleen jälkeen kiittivät yleisöä kumartaen, huusin heidän peräänsä kuin elämäni hädässä - olisin halunnut kuulla enemmän, sillä kolme kappaletta tuntui alkupalalta, pieneltä kakun palaselta isosta kakusta, jonka olisin kokonaan halunnut syödä.

Verhojen sulkeutuessa ja katsomon valaistuessa syntyi ihmisten keskuuteen melkoisen pian suuri hälinä. Odotusta seurasi viitisentoista minuuttia.


Irokui


Pian Ryohei asteli jälleen esiin, kuuluttaen seuraavan bändin: vaikka pian se kuului myös kaiuttimista. Verhot avautuivat ja ihmiset olivat jo sen verran tohkeissaan, että huutoa riitti, vaikka kyseinen bändi on varsin tuntematon ja pieni visual kei -bändi, josta jonakin päivänä toivon vielä suurta menestystä.

Olin aikaisemmin kuunnellut vain muutaman kappaleen tältä hauskalta ryhmältä, jonka musiikki hehkuu iloista rockia pienellä säväyksellä synkkyyttä. Soundia voisi ehkä kuvailla hieman ayabiemaiseksi... ehkä. Laulajan lavapersoona on kuitenkin jotain aivan omassa sarjassaan, enkä ole ikinä nähnyt ketään niin hauskaa tyyppiä lavalla, vaikken hänenkään höpinöistään paljoa ymmärtänytkään. Opetellessamme niin sanottua "koiratanssia" hän kääntyy katsomaan vieressäni seisovaa ranskalaista poikaa ja kysyy "ymmärrätkö vaari?". Naurun purskahdukset kajahtelivat ympäri salia.

Irokuin musiikki ja lavaesiintyminen oli iloista ja piristävää ja erityisesti laulaja Yuurin liikkeet saivat minut haluamaan aina vain lisää. Vannoinkin mielessäni ostavani kyseisen bändin levyn heti kun sen löytäisin.

Kun verhot jälleen laskeutuivat ja valot syttyivät, tunsin, Vidollin lopetuksen tavoin, saaneeni aivan liian vähän tästä bändistä. Kolme kappaletta ja höpinätuokio saa vain nälkäni kasvamaan.


heidi.


Ryohei saapasteli esiin taas noin vartin odotuksen jälkeen, ilmoittamaan että olimme saaneet yllätysesiintyjän. Yleisössä kahisi ja monelta suunnalta kuului "NANI??"-kiljahduksia. Ryohei poistui pian lavalta ja verhot aukesivat ensin paljastamaan takaseinällä roikkuvan heidi.-kyltin ja kyseisen bändin laulajan Yoshihikon. Pian verhot aukesivat tarpeeksi paljastamaan myös muut bändin jäsenet ja tervehdysten jälkeen musiikki alkoi pauhaamaan niin että korvissa soi.

Vaikka heidi.n soundiin kuuluu monenlaisia erilaisia tyylejä, olivat tämän päivän kappaleet varsin raskaita. Se ei näyttänyt ketään haittaavan ja yleisö moshasi yhteisillä liikkeillä, hakkasi nyrkkejään ilmassa ja heilutteli käsiään siinä - oi niin kuuluisassa - ristiin/auki-kuviossa, jota itsekin tuli harrastettua.

Yoshihikon synkkäeleinen lavaesiintyminen sai veden kielelle oneman-keikan suhteen ja musiikin tumma soundi, samoin kuin Yoshihikon ääni, sai yleisön vihdoinkin lämpenemään kunnolla, ihmisten pakkautuessa melkein toistensa päälle päästäkseen lähemmäksi. Yllätysbändin vastaanotto oli mahtava. Oli ikävää, että jo kahden kappaleen jälkeen he toivottivat meille hyvästit ja kiittelivät kuuntelusta. Onko sallittua kiusata yleisöä näin?


SCREW


Ryohei asteli lavalle tällä kertaa vielä verhojen ollessa auki ja toivotti meille hyvät yöt. Hän lähtisi kotiin, vaikka näytti kyllä viihtyvän vielä jälkikäteenkin ihmisiä haastattelemassa (minua mukaan lukien). Verhot sulkeutuivat hetkeksi ja noin kymmenen minuutin kuluttua valtava ääni kuulutti jälleen kaiuttimista seuraavan artistin: "The next artist is SCREW!!!". Tällä kertaa yleisön reaktio oli jo hieman pelottava. Tytöt alkoivat mylviä sairaalloisella äänellä ja työnsivät minua viatonta muita vasten sellaisella voimalla, että takanani olisi luullut olevan purkutraktori.

Verhot avautuivat ja pian lavalle ilmaantui viiden hengen ryhmä miehiä, joista näki että heidän musiikkinsa olisi kaikkea muuta paitsi iloista rockia ja balladeja. Tämän pienen punk-henkisen visual kei -bändin musiikkia lähimpänä olisi ehkä samassa tapahtumassa esiintyvä Sadie.

Musiikin alkaessa rakastuin tähänkin bändiin heti, miesten lavaesiintyminen oli juuri sellaista kuin heidän musiikiltaan odottaisi; synkänomaista ja hiemän ehkä Dir en greyn visual kei -ajan oloista. Laulaja riehui ympäri lavaa, moshasi yhtenä massana moshaavan yleisön kanssa ja teki kaikkea sitä mitä voisi odottaa tämän tyyliseltä bändiltä.

Ainoa asia johon petyin oli yleisö, vaikka yleensä pidän japanilaisesta yleisöstä. Nyt minun on pakko sanoa, etten pidä siitä että joku hyppii jo valmiiksi kipeää selkääni vasten kyynerpää edellä, tai siitä että joku potkii minua päähän samalla kuin surffaa ihmisten käsien päällä. Tämän bändin aikana lauma koulutyttöjä muuttui hirviöiksi ja toivon todella etten enää ikinä koe sellaista. Ja minä kun aina pidin suomalaista yleisöä hieman hulluna, noh oppia ikä kaikki.

Jälleen kolmen kappaleen jälkeen verhot sulkeutuivat ja tällä kertaa huokaisin helpotuksesta. Toki pidin bändistä ja heidän musiikistaan, mutta nauttiminen jäi varsin niukaksi keskittyessäni pitämään henkikullastani hampaat irvessä kiinni. Taidan ostaa bändin levyn ja nauttia siitä oman huoneen rauhassani ilman pelottavia japanilaisia fanityttöjä.


Sadie


Tätä kyseistä bändiä olin odottanut aivan mielettömästi, sillä pidän heidän tummanpuhuvasta musiikistaan ja tyylistään, joten kun mahtipontinen miesääni kuulutti seuraavaksi bändiksi Sadien, huusin muiden mukana kurkku suorana. Aloitusmusiikki pärähti soimaan jo ennen verhojen avaamista, ja kun ne vihdoin avautuivat, saapuivat pojat yksi kerrallaan lavalle. Itse siirryin turvaan vieressäni seisseen ranskalaispojan eteen, jotta en joutuisi uudestaan koulutyttöjen pahoinpitelemäksi.

Rock-soiton alkaminen ei tuottanut pettymystä: Mao huusi kurkku suorana kappaleiden sanoja. Sadien ja SCREW'n esiintyminen oli varsin samantyylistä, ja minulle tuli Maon olemuksesta ja ulkonäöstä aivan Kyo mieleen, mikä on varmaan hyvä, sillä Maon idolihan on itse herra Dir en greyn laulaja.

Mao moshasi yleisön mukana ja pelastuttuani kauheilta koulutytöiltä saatoin nauttia bändistä koko sydämelläni. Hekin soittivat vain kolme kappaletta, mutta olin ylionnellinen, kun yksi niistä sattui olemaan syvästi rakastamani Meisai. Ihmiset hakkasivat villisti nyrkkejään ilmassa ja koko yleisö liikkui yhtenä massana: se oli oikein mielenkiintoista! Poikien lähtiessä lavalta toivoin taas pääseväni näkemään heidät myöhemmin - ehkä oneman-keikalla.

Verhot sulkeutuivat ja valot syttyivät. Pulina alkoi taas ja päätin tässä välissä pelastaa kuolevan ruumiini ja hakea lasillisen kolaa. Juotuani taistelin tieni takaisin keskelle hyllynmyllyä, odottamaan seuraavaa bändiä ja rukoillen, ettei tiedossa olisi enempää yllätysesiintyjiä. Kehoni rupesi olemaan loppusuoralla.


Kra


Valojen sammuessa ääni kuulutti seuraavaksi bändiksi Kran. Huusin jälleen kerran niin kovaa kuin kurkusta ääntä lähti, sillä tämäkin bändi on yksi lemppareistani. Verhojen avautuessa eteemme aukesi näkymä Kran karismaattisesta rumpalista Yasunosta, hänen ollessaan polvillaan ruusu kädessä. Olin hieman pettynyt, sillä hänen hiuksensa eivät enää olleet vaalenpunaiset, vaan vaaleat, kauniisti kiharrettuina; onpas siitä aikaa kun olen viimeksi katsellut kyseisen bändin kuvia. Pian muutkin bändin jäsenet liittyivät rumpalinsa seuraan ja Kra aloitti oman osuutensa erittäin raskaalla kappaleella, jota en ihan heti olisi odottanut. Silti laulaja Keiyuun ääni sopii tähän kappaleeseen hyvin ja yleisö moshasi aivan tunteella.

Seuraava kappalekin tuntui olevan raskaampaa kuin mitä odotin, mutta se ei haitannut, päinvastoin, oli mukava yllätys huomata kuinka moneen Keiyuun ääni kykenee. Hän on omasta mielestäni erinomaisen hyvä laulaja, sillä pienen juttutuokion jälkeen seurasi pehmeämpi balladi, jonka jälkeen tuli pop rock -vaikutteinen kappale. Minulle ihmetystä herättivät Yasunon valaistut rumpukapulat ja Keiyuun äänen monipuolisuus.

Viimeinen biisi sai minut taas hieman pelkäämään japanilaista yleisöä, sillä he hyppelivät ympäri lattiaa hullusti toistensa päälle. Yritin kuitenkin parhaani mukaan nauttia bändin musiikista ja olin surullinen nähdessäni heidän lähtevän lavalta.


Viimeinen verhojen sulkeutuminen ja valot syttyvät jälleen kerran. Ihmiset maleksivat ulos ja kiitän Jumalaa japanilaisten konserttisalien ilmastoinnista. Matkalla ulos ostin Jshock Revolution -tapahtuman virallisen paidan, sekä myös Sadien konserttipaidan. Suuntasin kotiin melko pian konsertin jälkeen, sillä kello oli jo melkein kymmenen ja viime yön lyhyt lepo alkoi kostautua.

Omasta mielestäni tämä tapahtuma oli varsin onnistunut, ja menisin mielelläni uudestaan vaikka heti huomenna, jos kykenisin. Bändit edustivat kaikki visual keitä omalla tavallaan ja nautin suuresti monipuolisesta musiikkivalikoimasta.

Nyt jään odottelemaan kyseisen tapahtuman DVD-julkaisua, jotta pääsen sen pikimmiten ostamaan.
aiheeseen liittyvät julkaisut
aiheeseen liittyvät artistit
kommentit
blog comments powered by Disqus
aiheeseen liittyvät teemat

Jshock Revolution vol. 2

Miracle


mainokset
  • euroWH
  • Chaotic Harmony
  • SYNC NETWORK JAPAN