Arvostelussa suomalaisen visual rock -yhtyeen Jenlaynin ensimmäinen minialbumi, Seven Steps.
Suomalainen visual rock -bändi Jenlayn julkaisee pian ensimmäisen minialbuminsa Seven Stepsin fyysisenä CD-painoksena. Sitä odotellessa yksittäisiä kappaleita voi kuunnella YouTubesta tai tukea yhtyettä ostamalla niitä digitaalisesti Bandcampista. Seven Steps koostuu jo aiemmin julkaistuista biiseistä ja uudesta kappaleesta Finale.
Levy alkaa nimikkokappaleella Seven Steps. Heti alussa raskaat kitaravallit saattelevat synkkään tunnelmaan. Bändin tunnistettavin elementti, Yuran lauluääni, kuulostaa uhkaavalta ja dramaattiselta saaden kappaleen täyteen voimaansa. Kertosäe on mielestäni hieman liian kevyt verrattuna muihin osiin, mutta se toimii kokonaisuudessa ihan hyvin. Erityismaininnat kappale saa hienoista lyriikoista ja kertosäkeen taustalauluista.
Seuraavana levyllä on jo vuosi sitten julkaistu Alice. Kappale on yhtä tarttuva kuin ennenkin, ja kertosäe jää välittömästi soimaan päähän. Erityisesti intron ja väliosan kanteleosuudet erottuvat ja tuovat lisää syvyyttä, joka muuten voisi jäädä puuttumaan. Kolmas biisi on myös vanha tuttu: ensimmäisellä demolla ollut Lonely Fall. Muistan tämän yhä bändin ensimmäiseltä Jenlayninä vedetyltä keikalta Traconissa. Nyt kappale kuulostaa aiempaa vahvemmalta ja syvemmältä. Tuntuu kuin ääripäät olisivat aiempaakin voimakkaampia: intron piano tuo lisää herkkyyttä, ja kertosäe taas kuulostaa vimmaisemmalta kuin koskaan.
Kolmen raskaamman kappaleen jälkeen balladi Suicide Children alkaa todella rauhallisissa ja melankolisissa tunnelmissa. Akustinen kitara, jouset ja Yuran pehmeä lauluääni johdattavat herkkään ja koskettavaan maisemaan. Kuitenkin kappale jättää minut kylmäksi. Kaipaisin kertosäkeeseen riipaisevampaa tulkintaa, nyt se jää hieman puolitiehen. Vika ei varsinaisesti ole kappaleessa, ehkä enemmänkin kuulijassa. Itseäni kuitenkin jää harmittamaan tämän voimaballadin hukattu potentiaali.
Viidennessä kappaleessa bändi pääsee taas raskaampiin tunnelmiin. Chaos Theater on toinen biisi, jonka muistan hyvin Traconin keikalta, jossa se ei kuitenkaan iskenyt niin kovaa. Nyt kitarariffit potkivat tiukasti, ja etenkin Jeren rumpukomppi groovaa raskaana mutta vauhdikkaana. Ainoa valittamisen aihe tulee kertosäkeestä: kaipaisin taustalaulua tekemään tulkinnasta voimakkaamman.
Viimeinen kappale on itselleni uusi tuttavuus Finale. Se alkaa levyn tähän asti maukkaimmalla kitarariffillä, ja säkeistössä oleva puhelaulu kuulostaa mainion uhkaavalta. Positiivinen yllätys on myös perinteisemmästä metallista tutut taustahuudahdukset. Kertosäkeessä kitarat muuttuvat raskaista pikemminkin funkeiksi säilyttäen samalla aiemman dramaattisuuden. Kappale on mielestäni minialbumin mielenkiintoisin, ja se näyttää bändin parhaimmat puolet. Se myös sai minut moshaamaan mukana jo ensimmäisellä kuuntelulla.
Kokonaisuutena minialbumi oli nautittava ja ammattimaisilla soundeilla tuotettu luomus, jonka pariin palaan mielelläni myöhemmin uudelleen. Sen suurimpana ongelmana on kappaleiden samankaltaisuus, ja jos kyseessä olisi täysimittainen albumi, sen kuuntelu kävisi helposti raskaaksi. Jenlayn ei kuitenkaan sorru monien nykybändien helmasyntiin ja tee pelkkiä ns. radioystävällisiä hittikappaleita, vaan bändin kunnianhimo kuuluu jo tällä ensimmäisellä minialbumilla. Voin myöntää, etten ole hetkeen kuullut yhtä vakuuttavaa indie-bändin julkaisua, en ainakaan Suomen kamaralla. Näistä lähtökohdista on helppoa lähteä kehittymään.
