Japanista on totuttu kuulemaan yhtä lailla niin arkisuudellaan masentavia kuin kokeellisuudellaan hämmästyttäviä elämyksiä kevyen musiikin laajalla kentällä. Erilaisia fuusioita tuntuu löytyvän joka lähtöön ja itämainen luovuus tuntuu parhaimmillaan olevan ehtymätöntä. Anime- ja metallimusiikin yhdistelmä ei suinkaan ole mikään ennenkuulematon kokeilu sekään. Takanashi ”Corey” Keitan sooloprojekti Iced Blade on kuitenkin saanut poikkeuksellista huomiota levyn tekoa varten kerätyllä joukkorahoituksella. Tavoitteena oli saada fyysistä levykopiota jaetuksi ympäri maailman ja tuo tavoite on nyt toteutunut sen perusteella, että ainakin yksi kopio Iced Bladen debyyttialbumia on päätynyt tänne talviseen Suomeen kuunneltavaksi ja arvosteltavaksi.
Takanashi lienee vakaasti perinteitä kunnioittava muusikko, sillä tällaisen musiikkitekeleen jakaminen täydelleen digitaalisesti olisi ollut huomattavasti yksinkertaisempaa ja halvempaa ottaen huomioon projektin rahoituspohjan. CD-levyjen ja niiden pakkausten tehtailu ei suinkaan ole mikään pieni marginaaliosa musiikkialbumin tuottamisesta. Vaikka nykypäivän maailmassa pitäisikin aina harkita vähintään kahteen kertaan materiasta ilahtumista ja olla aina avomielinen luonnonvaroja vähiten kuluttaville vaihtoehdoille, on nimeä Sora no senritsu, Maailmankaikkeuden melodia, kantavan levyn pakkaus yhtä kaunis kuin nimikin. Yhtäkään muoviosaa sisältämätön pahvikotelo on koristettu kylmissä avaruusmaisemissa lipuvin animetyttösin ja mecha-aluksin. On varmasti moniakin, jotka pitäisivät estetiikkaa kornina, mutta oikeastaan kuvitus tukee albumin musiikillista sisältöä sangen hyvin. Käsittääkseni kansitaiteessa esiintyvät hahmot ovat Sunrider-nimisestä videopelistä, jonka tunnusmusiikkina albumin nimikappale palvelee.
Entäpä se musiikillinen sisältö sitten? Minkälaisen animehevikeitoksen on päätyönään pelimusiikin tekijänä kunnostautunut herra Takanashi onnistunut saamaan aikaan? Aluksi lienee vielä hyvä mainita, että minkäänlaisesta yhtyelevystä ei ilmeisesti ole kyse. Takanashi on mainittu kappaleiden säveltäjäksi, sovittajaksi, ohjelmoijaksi ja kitararaitojen soittajaksi. Tämän lisäksi kappaleita tähdittävät laulajat, jotka on kussakin laulussa erikseen mainittu. Muiden muusikoiden, jos sellaisia ylipäätään on, henkillölisyyksiä ei ole paljastettu. Nykypäivän studiotekniikallahan termin ”programming” alle mahtuu käytännössä minkä tahansa soittimen jopa pelottavan uskottava mallintaminen.
Se, ovatko soittajat ihmisiä vai koneita, ei ole erityisen suurin huolenaihe ensimmäisen raidan pärähtäessä soimaan stereoista. Levyn käyntiin lähettävä nimiraita Sora no senritsu on kuin oppikirjaesimerkki ”animehevistä”, jos nyt tällaista käsitettä sopii käyttää. Selkeyden nimissä voitanee sitä hieman avata yksinkertaisella ominaisuuksien luonnehdinnalla: mahtipontinen kuorointro, yksinkertainen kitarapaisutteluriffi, laskeutuminen rauhalliseen säkeistöön, josta käy kohoaminen suureen kertosäkeeseen. Unohtaa ei tietenkään sovi vauhdikkaita kitarasooloja, sillä onhan kyseessä kuitenkin nimenomaan metallimusiikillinen lähestymistapa. Ainakaan melodian tarttuvuuden puutteesta ei avausraitaa voi syyttää. Eikä sitä nyt huonoksi voi mennä muutenkaan haukkumaan. Artisti tuntuu olevan hyvin perillä siitä, minkä kuuloista musiikkia on tahtonut tehdä eikä ilmaisussa ole epävarmuuden häivääkään.
Seikkailu jatkuu Chiru hana -nimisellä rallilla, joka on kuoroalkuineen melkeinpä hämmentävällä tavalla samasta puusta veistetyn kuuloinen kuin avauskappale. Tässä kohden jo hieman liian kliiniseltä kuulostavan kuoroefektin käyttö herättää epäilyksiä ja tuntuu melko halvalta ja vain itseään vastaan kääntyvältä tehokeinolta. Melodian tarttuvuudessa ei olla myöskään nimibiisin tasolla vaan pikemminkin Chiru hana tuntuu vain aloitusbiisinä toimivan sisarkappaleensa idean väljemmältä kierrätykseltä. Vaikutelma korostuu entisestään, kun kappaleet on sijoitettu albumilla peräkkäisiksi. Jo tässä albumin toisen raidan kohdalla tekisi mieli esittää tulkinnanpoikanen, että Takanashin tausta pelimusiikin tekijänä todella kuuluu hänen rock-yhtyesävellyksissäänkin. Kappaleet tuntuvat olevan melko kaavamaisesti toisiaan seuraavista osista rakennettuja ja innostavuus tulee ennemmin hienovaraisista sovituksista kuin musiikillisista ansioista ja oivaltavuudesta sinänsä.
Firn -the pale sun- päättää kolmantena raitana kuorointrojen sarjan yllättäen kuulijan miellyttävän kevyesti jatsaavalla soolopianolla, joka saa ympärilleen vähitellen kasvavat säkeistöt ja ikiaikaisen iskelmäsointukulun päälle yksinkertaisella melodialla varustetun kertosäkeen, joka kuitenkin tempaa mukaansa. Henkilökohtaisesti pidin kolmosraitaa heti ensitahdeista erittäin lumoavana ja sille kehittyi välitön suosikkikappaleen leima. Voiko tämän tulkita muuksi kuin onnistuneeksi tunnelman lataamiseksi? Hitaampi tunnelmointi erottuu ehdottomasti edukseen kahden hevikiihdytyksen jälkeen. Melodinen ja dynaaminen kitarasoolokin on paljon nautittavampaa kuultavaa kuin aikaisempien rallien melko persoonaton tiluttelu, eikä pianoa sooloinstrumenttina ja alati taustalla komppaavana tekijänä voi väheksyä.
Hitaamman tunnelmoinnin voimasta entisestään vakuuttaa seuraava raita Lost History, joka jyystää eteenpäin synkeän panssarivaunumaisella rytmiikalla ja onnistuneilla melodioilla. Vaikuttaa siltä, että Takanashin biisinkirjoitustaidot ovat omimmillaan hitaammissa ja melodiaan nojaavammissa lauluissa, sillä tähän mennessä ovat kaksi vauhtiviisua jääneet tehokkuudessa auttamatta hitaampiensa jalkoihin.
Varmaa tietoa minulla ei ole, mutta uskoisin, että johtuen Sora no senritsun rahoitustavasta ja siitä väkisin seuranneesta ”Tehdään, mitä pystytään” -mentaliteetista tämän levyn albumikokonaisuus on erittäin hajanainen, jopa kokoelmamainen sillisalaatti. Neljää ensimmäistä, jollain tapaa albumin peruspilareiksi mieltämääni raitaa nimittäin seuraa nimikappaleen ”OP-cut”, mikä käytännössä merkitsee sitä, että levylle on laitettu alle kaksiminuuttiseksi pätkitty pääriffin, säkeistön ja kertosäkeen sisältävä versio kappaleesta. Tällaiselle levyntäytteelle on erittäin vaikea löytää mitään järkevää funktiota varsinkaan näin keskelle kokonaisuutta sijoitettuna.
Seuraavat kappaleet, Clear Wing ja Scarlet -bark at moon- on merkitty bonusraidoiksi. Molemmat ovat kuitenkin tyylinsä puolesta aivan kelpoa jatkoa neljän ensimmäisen kappaleen viitoittamalla tiellä. Erityisesti poikkeuksellisen duurivoittoinen, suorastaan ehtaan animehenkeen ylitsevuotavan pirteä Clear Wing erottuu edukseen koko albumin parhaimmistoksi. Kappaleen solistina toimivan Mayan persoonallinen ääni pistää myös hyvällä tavalla korvaan väheksymättä yhtään muiden levyllä esiintyvien laulajien, Lily-anin, Sakuya Kurosakinn ja Solan suorituksia. Bonusraidoista Scarlet edustaa tyylillisesti enemmän kahden ensimmäisen laulun vauhtimetallimeininkiä ja hulahtaa sellaisena hieman korvien ohi.
Albumimitan täyttämiseksi on levylle vielä ängetty loppuun neljän ensimmäisen kappaleen instrumentaaliversiot, jotka vaikuttavat lähinnä melko halvalta levyntilkkeeltä. Sovituksia ei ole ainakaan tämän kirjoittaneen korvan kuullen sen kummemmin muuteltu, vaan lauluraidat on ainoastaan leikattu pois, mikä tarkoittaa karusti yhden tärkeän melodiainstrumentin poistamista kappalekokonaisuuksista. Mitään sen suurempia elämyksiä muiden soittimien soitosta säkeistöissä ei laulujen poistaminen tarjoa. Korkeintaan ehkä Firnin kauniisiin pianoluritteluihin voi keskittyä instrumentaaliversiossa vielä normaaliakin enemmän, mikä ei kuitenkaan korvaa sitä alastomuutta, joka kertosäkeen tylsästä sointumatosta jää jäljelle ilman laulun kuljettamaa kaihoisaa melodiaa. Albumikokonaisuutta instrumentaaliversiot eivät palvele millään lailla, mutta ehkä niistä voi joku omien laulajankykyjen koettelusta innostunut nauttia. Sisältäähän levyn kansilehtinen sanat, vaikkakin tosin vain latinalaistamattomaksi japaniksi.
Loppuyhteenvetona voi todeta, että Sora no senritsua tuskin on tarkoitettukaan palvelemaan koherenttiudellaan vakuuttavana albumikokonaisuutena. Näkisin sen pikemmin kokoelmana musiikkia, joka esittelee, mistä on kyse musiikkiprojektissa nimeltä Iced Blade. Sävellyksien tasolla eivät laulut ole erityisen kekseliäitä vaan monesti hieman ylikulutetutkin pop-musiikin sointukulut on kierrätetty ja muodostettu peräkkäin lauluiksi, joihin on kirjoitettu melodiat. Mielenkiinnon tuovat hienovaraiset sovitukset ja siisti tuotanto, joka ei kuitenkaan kuulosta liian muoviselta siitäkin huolimatta, että ainakaan rummut eivät liene oikean ihmisen soittamia, joskin tämä on vain arvaus. Kukin vierailevista laulusolisteista tuo kappaleisiin mukavasti erilaisia sävyjä ja tunnelmanvaihteluita. Käytännössä kuuden eri kappaleen joukosta allekirjoittaneen henkilökohtaisiksi suosikeiksi ovat nousseet sovituksillaan kirkkaimmin joukosta erottuvat Firn, Clear Wing ja kansikuvan avaruuslaivateemaa ehkäpä parhaiten tukeva, synkeän jylhällä tunnelmalla varustettu Lost History. Nämä ovat hienoja kappaleita, eikä muussakaan materiaalissa valittelemisen aihetta ole, varsinkin jos pitää erityisen paljon perinteisestä power metallista. Länsimaisena verrokkina Iced Bladen tyylille voisi mainita vaikkapa italialaisen Rhapsody (of Fire) -yhtyeen, vaikkei Takanashin jousisovitusten toteutus aivan tuon ”Hollywood-metallin” uranuurtajan jyhkeyksien tasolle ylläkään. Vaan ken tietää, ehkäpä vielä jonain päivänä yltääkin?
Sora no senritsu esittelee koko maailmalle mielenkiintoisen yhden miehen uutteran työn hedelmät ja varmaan myös jonkinlaisen toteutuneen unelman. Vaikka musiikilta voisi toivoa vielä lisää irtiottoja ja julkaisun muotoseikkoja hioisi mielellään, on kyseessä viihdyttävä ja asiansa ajava levytys, jonka uskon jäävän ajoittaiseen kuunteluun. Nyt kun Iced Bladen konsepti on tehty maailmalle tutuksi, on jännittävää nähdä, miten Takanashi vie projektiaan eteenpäin. Saako debyyttialbumi vielä paremmaksi pistävän ja ylpeän seuraajan vai kokoaako yksinäinen kitarasankari ehkä ympärilleen yhtyeen livemusisointia varten? Debyytin perusteella ei voi kuin suurella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla jäädä seuraamaan kehitystä.
