sukekiyo - VITIUM

Viime syksynä Suomessakin vieraillut, DIR EN GREYstä tutun Kyon sooloprojektin ympärille kasautunut yhtye nimeltä sukekiyo julkaisi helmikuun alussa uuden minialbumin, VITIUMin. En voi kuin ihmetellä syytä kutsua tätä minialbumiksi, sillä levyllä on yhdeksän kappaletta ja bonuslevyllä vielä neljä lisää. Kuinka yhtye onnistuukaan lunastamaan debyyttinsä luomat odotukset tällä uutukaisella?

Heti alkuun voikin todeta, että albumi on erittäin hyvä, jopa edeltäjäänsä parempi. Yhtye on onnistunut venyttämään jo alun perinkin väljiä genrerajojaan luodessaan itsensä kuuloista musiikkia.

Ensimmäinen kappale, Leather Field, alkaa Yuchin rouhealla bassolinjalla, jonka ylle kitaristit Takumi ja utA soittavat etnisillä vivahteilla terästettyjä kuvioitaan, kunnes Mikan piiskaavat rumpukompit muuttavat tunnelman raskaammaksi. Kaiken keskiössä on Kyo, jonka ääni vaihtelee jälleen murinasta hempeään falsettiin. Melko perinteisen alun jälkeen päästään elektronisilla vivahteilla kuorrutettuun breakdowniin, jossa Kyo saa esitellä kokeellisempia ääniään. Kaiken poukkoilevuuden keskellä kappale kuitenkin säilyttää tarttuvan melodisuutensa ja toimii hyvänä aloituksena.

Dunes taasen on alusta lähtien selvästi sekopäisempi. Asymmetriset, omituisista intervalleista koostuvat riffit aloittavat kappaleen kiinnostavasti. Mikan rumpukomppi pitää kummallisen menon aisoissa ja antaa Kyolle mahdollisuuden tuoda esiin melodisuutta. Kappaleessa kuullaan vivahteita psykedeliasta ja flamencosta sekä perinteisemmästä metallista. Oikeastaan siinä ei ole varsinaista tarttumapintaa kovinkaan paljoa, mutta toimii mielenkiintoisena esimerkkinä yhtyeen kokeilunhalusta.

Dot on lyhyt, vain reilun minuutin mittainen, kaiutettu ambient-instrumentaali, jossa kuullaan pianoa ja ahdistavia ääniä, joiden oletan olevan lähtöisin Kyosta. Se on liian lyhyt, jotta sitä viitsisi kuunnella itsenäisenä, mutta toimii välisoittona ennen seuraavaa kappaletta Foster Mother, joka alkaa Kyon englanninkielisillä lauseilla ja jazzahtavalla poljennolla. Aivan mielettömät kapakkajazz-kitarat säestävät Kyon hekumallista ääntä. Kappaleessa kuullaan myös todella upea syntikkasoolo, joka pitää otteessaan. Kappale on kenties eräs parhaimmista teoksista, joissa olen Kyon laulua kuullut. Huikeaa!

Viidentenä tuleva Euroopan-kiertueen nimikkokappale, Ameagari no Yuushi, toimii albumin keskikohtana. Se on koskettava balladi, joka teki melkoisen vaikutuksen jo livenä. Alun taishōgoto-melodia on kaunis ja johdattelee hiljalleen kasvavan balladin maailmaan lempeästi. Lempeys särkyy viimeistään riipivän ja joka suuntaan sinkoilevan kitarasoolon myötä, jonka jälkeen palataan jälleen herkempään tunnelmointiin.

Maniera alkaa kiehtovilla kansanmusiikkivaikutteilla, joihin yhdistyvät jazzahtavat kitarat ja efektoitu komppi. Se muistuttaa hieman DIR EN GREYn Macabren kappaleita poukkoillessaan metallisen ja jazzahtavamman poljennon välillä. Mielenkiintoisimmillaan kappale on todella popissa c-osassa, josta huokuvat rento groove ja miellyttävät melodiat.

Toinen instrumentaali, Shiratsuyu, koostuu kitarasoolosta ja hitaista pianosoinnuista, jotka on efektoitu jälleen luomaan vain musiikillista massaa. Kappale on oikeastaan melko huono verrattuna edelliseen instrumentaaliin ja se on aivan liian pitkä toimiakseen kunnolla eikä toimi hyvänä johdattajana seuraavaan kappaleeseen.

Celesten alussa kuullaan akustisia kitaroita ja laulumelodia, joka muistuttaa hivenen japanilaisista kansanlauluista. Tämän jälkeen kappale alkaa muistuttaa hieman enemmän progemetallia, johon sukekiyon kohdalla on jo tottunut. Uutta sen sijaan ovat syntetisaattoria muistuttavat efektit, jotka tuovat mieleen DIR EN GREYn Karasun. Kappaleessa ei hyödynnetä alun upeaa melodiaa kylliksi ja se jääkin hivenen vajavaiseksi eikä yllä yhtyeen parhaimmistoon.

Viimeinen kappale, Focus, alkaa pianolla ja konerummuilla aivan uskomattoman kauniisti. Introsta tulevat mieleen useatkin japanilaisen triphopin mestarit, mikä ei ole koskaan huono asia. Pysäyttävän alun jälkeen Kyo alkaa laulaa koskettavalla äänellään, joka käy suoraan sydämeen. Kappale kasvaa hiljalleen massiiviseksi balladiksi, jonka kohokohdassa kuullaan hieno soolo akustisella kitaralla. Lähes kuusiminuuttisena se on albumin pisin ja myös väkevin kappale ja näyttää, miltä sukekiyo parhaimmillaan kuulostaa.

Rajoitetun, vain Kyon omien sivujen verkkokaupasta saatavan bonuspainoksen kappaleet ovat idean tasolla jännittäviä tapauksia. Ensimmäinen on Ameagari no Yuushin versio, jossa Kyon kanssa laulaa X JAPANista tuttu ToshI. Kaksikon äänet eivät soi yhteen täydellisesti, eikä kappaletta ole sovitettu uudelleen, mutta tulkinta on kiintoisa lisä levylle. Toinen kappale on Focus, jossa toisena laulajana on näyttelijä Hiroshi Mikami, jonka tummahko ääni tuo hienoa vastapainoa Kyon falsetille. Mikamin ääni muistuttaa japanilaisista enka-laulajista, joten tällainen kokeilevuus sopii yhtyeelle.

Kaksi muuta kappaletta ovat uudelleenmiksauksia ensimmäisen albumin kappaleista. Elisabeth addictin miksannut Renholder alias Danny Lohner tunnetaan yhteistyöstä Trent Reznorin kanssa, joten remixissä kuuluvat selvästi industrial-vaikutteet. Latourissa on mukana Wes Borland, joka on tunnettu Limb Bizkit -yhtyeestä. Kumpaakaan kappaletta ei ole miksattu alkuperäisversioitaan paremmaksi, mutta ne ovat silti kiehtovia tulkintoja.

Kokonaisuutena VITIUM on edeltäjäänsä ehjempi, sillä maltillinen pituus toimii tällaisessa musiikissa hyvin. Tuntuu jopa, että Kyo olisi tuonut parhaimmat ideansa tälle levylle ja siksi DIR EN GREYn viimeisin albumi jääkin tämän levyn varjoon. Kaikille Kyon taiteellisemmat visiot eivät kuitenkaan sovi ja ilmeisesti moni DIR EN GREYn fani ei ole ollut innoissaan sukekiyon musiikista. Itse kuitenkin toivon todella, että sukekiyo jatkaa edelleen yhtä mielenkiintoisen musiikin luomista, sillä näin omaperäisiä visionäärejä musiikkimaailma todella tarvitsee.