BABYMETAL - METAL RESISTANCE

Parisen vuotta sitten syttyi metallimusiikin monenkirjavaan maailmaan aivan ennennäkemättömissä väreissä tuikkiva tähti. BABYMETALin debyyttialbumi julkaistiin alkuvuodesta 2014, ja yhtyeestä tuli välittömästi kansainvälisen kiinnostuksen kohde. Eipä ihme. Jpopin ja aggressiivisen metallijytkeen pariuttaminen on niin ajatuksena kuin käytännön tasollakin nerokkaasti toimiva konsepti. Kyynisimmät ehkä saattoivat kuvitella, että kawaii metal -villitys olisi jäävä pelkäksi nettiaikakauden tähdenlennoksi. Toisella albumillaan METAL RESISTANCE BABYMETAL kuitenkin osoittaa verevästi, että näin ei asiainlaita ole. Albumi esittelee raja-aitoja rikkovan yhtyeen vakaimmillaan ja jalostuneimmillaan.

METAL RESISTANCEa kuunnellessa ei luonnollisestikaan voi välttää vertailua debyyttiin. Missä ollaan kehitytty ja mihin suuntaan? Se, miten konseptia voisi kehittää vielä pidemmälle, kiinnosti varmasti monia jo heti ensimmäisen levyn jälkeen. Perusasetelma ja visuaalinen ilme on edelleen sama vanha tuttu. Levyn eurooppaversion vaatimattomasti kuvaton nelipaneelikansivihko ei tosin tarjoa tästä evidenssiä. Kansitaidekin on jokseenkin identtinen debyytin kanssa. Minimaalinen panostus tuotteen ulkoasuun voi mahdollisesti toimia syynä närkästykseen. On hyvä kuitenkin muistaa myös asian ilmeinen kääntöpuoli. Missään nimessä BABYMETALia ei voi syyttää (ainakaan hävyttömän suoraviivaisesta) visuaalisesta markkinoinnista. Fyysisen albumikopion karu ulkokuori pakottaa keskittymään sisältöön. Kalpeista kalmoista koostuva taustabändi tykittää täyttä höyryä. Tytöt laulavat ja tanssivat.

Ensimmäisellä kuuntelulla METAL RESISTANCE eroaa edeltäjästään hieman yllättävällä tavalla. Kokonaisuus solahtaa sangen tasaisesti ohitse korvien, eikä Megitsunen ja Gimme Choco!!n kaltaisia kertalaakista tajunnan räjäyttäviä täysosumia tunnu olevan ensimmäistäkään. Korviin jää lähinnä tuskastuttavasti soimaan urheilujoukkueen kannustusveisulta kuulostava Meta Taro, jonka innovatiivisuus edustaa BABYMETALia köyhimmillään. Myös aloitusraita Road of Resistance on kärpäspaperin lailla tarttuvaa laatua. Herman Lin ja Sam Totmanin tähdittämä power metal -hymni on musiikillisesti silkkaa Dragonfrocea, vaikkeivät mainitut kitarasankarit tiettävästi olekaan sävellystyöhön osallistuneet. Yksittäisenä kappaleena biisi on toimiva osa albumikokonaisuutta. On kuitenkin tärkeää, ettei BABYMETALin sävellys- ja sovitustiimi ole päästänyt itseään niin helpolla, että tällaiset valmiiseen muottiin leivotut geneeriset rymistelyt olisivat yhtyeen tyylin kivijalka.

Kuten hyvin tiedetään, ei pikainen ensikosketus koskaan riitä paljastamaan monitahoisesta taideteoksesta kaikkea tarpeellista. Musiikilliset mestariteokset kasvattavat lähes säännönmukaisesti arvoaan kuunteluiden myötä. Vaikkei METAL RESISTANCEssa nyt sentään ihan mestariteoksesta olisikaan kyse, niin joka tapauksessa se alkaa paljastaa puoliaan vain vähitellen. Kärsivällisyyttä tunnutaan vaativan piirun verran enemmän kuin debyytin kanssa.

Ennen kaikkea METAL RESISTANCE tuntuu olevan yleisilmeeltään tasoitellumpi ja hillitympi kuin pirstaleinen ja poukkoileva debyytti. Tasapainoista albumikokonaisuutta ajatellen tämä on tietysti hyvä asia ja myös aivan luontevaa kehitystä. Harvassa ovat ne yhtyeet, joiden debyyttialbumit eivät olisi jälkiviisaana arvioiden myöhempään tuotantoon verrattuna jollain tapaa hiomattomia. BABYMETALin tapauksessa debyyttialbumin villeyden tasoittumisessa tunnutaan METAL RESISTANCElla kuitenkin myös menetetyn jotain. Iine!n kaltaisia yksittäisiä riemufuusioita ei uudelta albumilta löydy. Kappaleiden väliset tyylikontrastit eivät ole niin räikeitä. METAL RESISTANCE on edeltäjäänsä selkeämmin metallialbumi. Elektronisia syntikkasurinoita ja hektistä jpop-poljentoa on karsittu hevielementtien tieltä. Mistään kategorisesta tyylimuutoksesta ei ole kyse vaan pikemminkin kevyestä mutta huomattavasta kontrastien säätelystä. Puujalasta veistellen voisi todeta, että yhtyeen vastustuskyky heviä kohtaan on parantunut. Ei häilytä enää kahden maailman rajalla vaan ollaan tukevammin asettauduttu teräksenvakaalle metalliperustalle.

Kokonaisuuden tasaisuuden lisäksi myös yksittäiset kappaleet tuntuvat ainakin ensikuunteluilla olevan laadultaan suhteellisen tasaisia. KARATE tarjoaa yhden levyn parhaista kertosäkeistä, mutta heviriffit ovat valitettavasti kauhtuneinta B-luokkaa. Awadama Feveriä vaivaavat samanlaiset oireet. Tämä laadukkaiden pop-melodioiden ja -sovitusten sekä hieman köykäisempien metallielementtien ristiriita vaivasi osittain myös debyyttialbumia. Piristävänä poikkeuksena Sis. Anger tarjoaa yllättäen tuolilta pudottavan riffimyrskyn. Jossain ryppyotsaisen death ja black metallin välimaastossa jyystävä kappale on nimensä mukaisesti täynnä vihaa. Painostava kertosäe osoittaa, että kirkkaasti laulavat teinitytöt voivat oikealla tavalla eläytyen välittää periahdistuneen tunnelman jopa tehokkaamminkin kuin joku treenikellarissa koriseva karpaasi. Yhtyeen tuotannon brutaalein ja äkkiväärin kappale on levyn kirkkainta parhaimmistoa. Samalla se on mainio osoitus siitä, miten BABYMETALin ”metal” voi parhaimmillaan toimia myös aivan itsenäisenä ilman pop-melodioiden tukea.

Debyyttialbumilta saattoi puuttua BABYMETALin tervehdys rokkaavaa visual keitä kohtaan. METAL RESISTANCElla puutteen korjaa YAVA!, joka piristää ilmapiiriä tarttuvilla melodioilla ja tanssittavalla poljennolla. Sen sijaan power metal -viritelmä Amore ja latteanraivoisa kohkaus GJ! eivät ota tuulta siipiensä alle. Ambientäärisehkö From Dusk Till Dawn muistuttaa yhtyeen kokeellisuudesta. Hämäräperäinen ja vaikeasti tartuttava tunnelmapala on kuulijalleen levyn vaativimpia. No Rain, No Rainbow taasen kumartaa debyytin Akatsukin tapaan oman maan hevikeisareille, X Japanille. Hersyvät tuplakitarasoolot ja Su-Metalin sielukas, pianon säestämä laulutulkinta ovat takuuvarmaa toimivuutta mainitun klassikkoyhtyeen ystäville, paitsi jos sattuu pitämään yhdenkuuloisuutta jotenkin närkästyttävänä asiana.

Levyn erikoisin yksittäinen ylilyönti lienee Tales of The Destinies. Koukeroisesti progeileva vauhtiveijari sekoilee kestonsa ajan pysähtymättä kuin kissa pistoksissa. Noin tuhat ja yksi erilaista yllättävää käännettä sisältävälle outolinnulle on aploderattava kuuluvasti. Levyn toiseksi viimeisenä kappaleena nostattaa se ehkä hieman kohtuuttomankin korkean juhlatunnelman ja odotukset levyn päättäjää kohtaan. AORmaisella melodiikalla varustettu THE ONE kuitenkin lunastaa odotukset vähintään kohtuullisesti. Se on albumin balladeista voimakkain ja koskettavin, joskin englanniksi lauleutn sijasta olisi mieluusti ottanut japaninkielisen version levyn eurooppapainokselle. Lopun hoilaus kestää ehkä aavistuksen liian pitkään, mutta lopulta sekin katoaa horistontin taa jättäen jälkeensä hiljaisuuden.

Viimeistään nyt, toisella albumillaan BABYMETAL osoittaa olevansa vakavastiotettava musiikki-ilmiö, tosiasiallinen genrerajojen venyttäjä ja yhteensulauttaja. Oman tyylin muotoutuminen ja siihen asettuminen kuuluu debyyttiin verrattaessa selvästi. Suunta kohti koherentimpaa ilmaisua on ilmeinen niin sävellyksissä kuin äänimaailmassakin. Alkuvaikutelmaltaan hieman tasapaksu METAL RESISTANCE paljastuu lopulta vähintään keskivahvaksi, selkeät huippunsa ja suvantonsa sisältäväksi albumiksi. Sävellyskrediittejä katsellessa voi todeta, että melkein jokainen yksittäinen kappale on eri säveltäjien, sanoittajien ja sovittajien kynäilemä. Tämä voi olla pätevä selitys sille, ettei kumpikaan BABYMETALin tähänastisista albumeista ole vielä ollut kokonaisuutena lähelläkään täydellistä. Hutilyöntejä on toistaiseksi vielä levyillä liian paljon. Seuraavaksi kehitysaskeleeksi sopisikin toivoa entistä yhtyekeskeisempää luomisprosessia ja tiiviimpiä albumikokonaisuuksia.