Vasta vuoden vanhan MALISENDin ensimmäinen EP, Lost soleil, ilmestyi kuulijoita ilahduttamaan helmikuussa 2016. Mustassa PVC:ssä, niiteissä ja hillittömän värisissä hiusvärkeissä säästelemätön yhtye antaa jo ulkoasullaan melko tyylitietoista vihjettä siitä, mitä on levyltä luvassa. Tarkastelkaamme, kuinka lumoavan vaikutuksen onnistuu jättämään tämän visuaalisen friikkisirkuksen musiikillinen taidonnäyte.
EP:n intronauha ei petä muusikoiden ulkoasusta päätelmiään tehneitä. Pahaenteisen tuhnuinen ääniraita sisältää puolentoista minuutin ajan tunnelmaa nostattavaa gootti-industrial-äänikudelmaa piano- & jousimallinnuksineen ja ahdistuneine hätähuutoineen. Tätä pohjustusta seuraava Delicate puskee hyvin samankaltaisin sävelin eteenpäin. Tunnelman puolesta seilataan synkeän ja raskasmielisen barokkiromantiikan tummilla laineilla soitannan ollessa raskaamman puoleista metallia. Äänimaailmaa on runsahalti kuorrutettu digitaalisen pseudopianon pimputuksella ja vastaavilla valikoiduilla efekteillä. Mitään erityisen omaperäistä tai korvillehyppäävää on ilmaisusta hankala löytää. Sellaisten yhtyeiden kuin Moi Dix Mois'n tai BLOODin ystäville löytynee kuitenkin viehättymisen aihetta.
Paattimme lipuu ohitse toisen ja kolmannenkin raidan vailla sen kummempaa huomion herättelyä kipparin taholta. Analyyttiseen korvaan kuulostaa minuuttien juoksu levysoittimen näytöllä hiukan siltä kuin ulkoisesta konseptistaan hieman liiaksikin innostunut yhtye olisi unohtanut suodattaa kappaleaihioiden jyvät akanoista, mikä on johtanut koukkujen täydelliseen tylsymiseen. Biisit ovat pirstaleisia eivätkä mitenkään tempaa kuulijaa mukaansa, eivät sen enempää ärtyneellä kohkaamisellaan kuin melodisiksi kääntyvillä kertosäkeilläkään. Yleisilmeeltään koko touhu kuulostaa harmillisella tapaa kaavoihin kangistuneisuuteensa vesittyneeltä.
Pahimmillaan ehkä pieneen horteeseen vaipunutta kuulijaa herätellään kuitenkin ankarasti neljäntenä pärähtävällä Senillä. Aloitusriffistä alkaen soitossa tuntuu olevan enemmän ryhdikkyyttä kuin aiemmissa kappaleissa yhteensä. Viimeistään hämäräperäisen häiriintyneellä kitaramelodialla varustettu väliosakaahaus saa kuulijan havahtumaan. Jää on rikottu ja yhteys kuulijaan muodostettu, mikä on neljännellä raidalla ehkä hieman myöhäistä mutta onpahan parempi myöhään kuin ei koskaan. Perästä seuraava T.T.H. koettelee kuulijan kärsivällisyyden rajoja kulahtaneen kuuloisella synakuoroefektillään. Ehkä osittain edellisen raidan vavahduttavan vaikutuksen ansiosta osaa kappaleen hyviin puoliin kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota. Muutoin melko varovaisesti tulkitseva Yu-ki jättää kertosäkeen ahdistuneella laulusuorituksellaan lähtemättömän jäljen.
Se, onko balladi jokaisen rokkilevyn pakollinen elementti, lienee loputon hedelmällisen keskustelun aihe. Tunnelmallisen hiturin tekeminen on joka tapauksessa aina heviyhtyeelle jonkinasteinen koetinkivi, nuorallatanssimista myötähävettävien latteuksien ja kuolemattomien mestariteosten välimaastossa. Riskeistä huolimatta on MALISEND rohkeasti lähtenyt soveltamaan pakollisen balladin konseptia EP:nsä kuudennella raidalla Shinenillä. Metsään menemisestä ei voida puhua, joskaan ei ehkä aivan mistään levyn huippuhetkestäkään. Tunnelmallinen pianon ja laulun duetto olisi huomattavasti herkistävämpi edes hieman vähemmän teollisen kuuloisella pianon vastikkeella. Tämäkään ei toki vaivaa kuin kappaleen alussa, kasvaahan kokonaisuus oppikirjamaisella tarkkuudella loppuaan kohden pateettiseksi heviballadiksi. Yksinkertaisen herkkä perusmelodia on heviversionakin kaunis ja jaksaa kyllä kuljettaa onnistuneen, joskin melko geneerisen, teoksen loppuunsa. Lumoavan kauniin soittorasiaoutron kaltaisia täkyjä oltaisiin voitu koko EP:n mitassa hyödyntää enemmänkin.
Levyn päättäjä, Haramu kioku, mishiranu kimi palaa alkupuolta vaivanneen mitäänsanomattomuuden suohon. Yksittäisiä vaikuttavia kohtia ja sormella osoitettavia, pieniä korvaa miellyttäviä sovitusratkaisuja kyllä löytyy kosolti. Kappale sisältää kuitenkin liikaa tusinariffejä ja on kaikkinensa hieman harkitsemattomasti kasatun kuuloinen, eikä täten onnistu jättämään selkeää vaikutelmaa sen enempää hyvään kuin huonoonkaan suuntaan. Useampien kuunteluiden myötä saman ongelman voi oikeastaan yleistää koskemaan koko EP:tä.
MALISEND kuulostaa yhtyeeltä, joka on tietoisesti valinnut oman tyylisuuntansa ja lokeroitunut tiukasti siihen. Ideoita genren elävöittämiseksi ja oman selkeästi tunnistettavan tyylin löytämiseksi piilee silti pinnan alla. Tarkasti kuunnellen voi havaita, että niitä pilkistää jokaisessa kappaleessa useammassakin kohtaa. Kaikkia kappaleita vaivaa kuitenkin vielä toistaiseksi viimeistelemättömyys, minkä suorana seurauksena on iskuvoiman huutava puute. Ateria on tarjoiltu kuulijan eteen suoraan uunista ilman, että sen olisi annettu muutamaa tovia rauhassa jäähtyä. Mössöytyneestä ja kitalakea korventavasta makusikermästä voi vain yrittää arvailla, kuinka paljon nautinnollisemmankin elämyksestä olisi voinut saada. Kyse ei tämän debyytti-EP:n tapauksessa ole siitä, että musiikillisessa ilmaisussa olisi mitään sen ihmeempää vikaa. Omaperäisyys ja lumovoima ovat kuitenkin vielä suhteellisen hiomattomassa tilassa. Vaan mikäpä olisi debyytin tehtävä jos ei ponnahduslauta kohti suurempaa jalostuneisuutta. Erityisesti vähänkään tämän tyylisestä hevanderista kiinnostuneille on MALISEND vähintään tarkistamisen arvoinen tapaus.
