Bo Ningen - III

Britti-japanilaisen Bo Ningenin viimeisin täyspitkä albumi III julkaistiin keväällä 2014. Yhtyeen tähänastisen julkaisutahdin perusteella voisi olla hiljalleen ajankohtaista odottaa jo uuttakin albumia. Sitä ennen kiireisten muusikoiden aikatauluun kuuluu kuitenkin muun muassa konsertti Modern Sky -festivaalilla Helsingissä. Viime Suomen-vierailusta ei olekaan kulunut liikaa aikaa. III oli jo tuolloin yhtyeen uusin ja ajankohtaisin albumi. Yllätyksiä täynnä oleva levytys ei kuitenkaan olisi mikään häpeä settilistan pääraaka-aineeksi tälläkään kiertueella. Luokaamme albumin sisältöön hieman lähempi katsaus.

Jo ensimmäisestä albumistaan asti tyylillisesti melko valmiilta kuulostaneen Bo Ningenin musiikillinen kehitys ei ollut kakkosalbumi Line The Wallilla erityisen radikaalia. Uusia temppuja ei varsinaisesti ole III:lläkään keksitty. Hyppysellinen eksoottisia mausteita ja kevyttä hienosäätöä kohti monipuolisempaa ilmaisua on kuitenkin tehty. Tästä osaltaan kielivät jo levyllä esiintyvät vierailevat artistit: Savagesin Jehnny Beth sekä King Midas Soundin Roger Robinson. Kappaleiden sovituksissa yleisesti on edeltäviä albumeita enemmän painotettu selkeitä biisirakenteita improvisoidun jamittelun kustannuksella. Line The Wallilla kainosti itseään ilmituonut kehitys on III:llä viety entistä pidemmälle. Mikä jumituksessa ja sattumanvaraisessa metelissä on menetetty, on kappaleiden muistettavuudessa ja toisistaan erottuvuudessa voitettu.

Heti levyn avaava Dadada tyrmää kuulijan hilpeän popikkailla melodioilla, jonkalaisia ei tältä yhtyeeltä olisi välttämättä osannut odottaa kuulevansa. Hieman erilaisella sovituksella menisi sävellys mainiosti jpopista. Tuttu Bo Ningen-soundi kohisevine kitaravalleineen takaa kuitenkin, ettei yhtyeestä voi erehtyä. Huolettoman naiivi duurimelodia sopii Taigen Kawaben äänelle kuin nakutettu. Jottei uudesta ja vallankumouksellisesta saataisi ähkyä, on toiseksi kappaleeksi levylle laitettu uudelleenlämmittely yhtyeen ensimmäiseltä EP:ltä löytyvästä Psychedelic Misemono Goyasta. Absurdin kiljumisen ja hämäräperäisten kitarakuvioiden kuljettama kappale sulautuu levyn äänimaailmaan niin, ettei sitä ilman erillismainintaa erottaisi pelkäksi vanhan kappaleen uudeksi sovitukseksi. Tuttua, turvallista ja viihdyttävää.

Vahvasti kontrastoidusta aloituksesta livahdetaan sulavasti uusien kujeiden ulottuvuuteen. Slider on vastustamattoman rullaavasti etenevä ja lukuisia erilaisia osia sisältävä hapokas pienoisprogeilu. Roger Robinson laulaa englanniksi Kawaben japaninkielisten sanoitusten päälle. Lopputuloksena on saatu aikaan skitsofreenisen multikielinen sekamelska, jota tahdittavat tiukat kitarariffit ja suureelliset efektimatot. Samaa konseptia, joskaan ei aivan yhtä tehokkaasti, hyödynnetään myös Jehnny Bethin tähdittämässä CC:ssä. Huiman vauhdikkuutensa ja aggressiivisuutensa ansiosta kappale jää niin ikään levyn parhaimmistoon. Näiden väliin albumilla jäävä huomattavasti yllätyksettömämpi Inu puolestaan ei onnistu kovassa seurassaan herättämään suurempia tunne-elämyksiä.

Hämmästyttävän kovatasoisesti alkaneen levyn huipentuma on massiivisessa mitassa tunnelmoiva Mukaeni ikenai. Kiireettömin melodioin taiotaan esiin käsinkosketeltavaa, ikuisuuksia kaihoavaa tunnelmaa. Sellaisen luonnissa silkkana noisena aloittanut yhtye onkin nykyisellään kiitettävästi kunnostautunut. Lisämausteensa maagiseen äänimaailmaan heittää vieraileva trumpetisti Kenichi Ikawa. Sopivissa olosuhteissa voisi tämän tyylisellä keveällä ja vahvan tunnelmallisella haahuilulla kuvitella olevan suurikin potentiaali muoti-ilmiöksi singahtamiseen. Ehkä jonain päivänä.

Ensimmäiset kuusi kappaletta levyltä ovat yhtä yllätyksellisyyden ja monipuolisten oivalluksien löylytystä. Loppupuolen neljällä viimeisellä raidalla polttopuut ovat jo päässeet alun ylenmääräisen karkeloinnin vuoksi loppumaan. Kyllä hiilloksestakin toki höyryä vielä saadaan, mutta innostuksen taso pysyy huomattavasti paljon maltillisempana. Kappaleet eivät ole mitensäkään mainittavan heikkoja, mutta alkupuoleen verrattuna vain kovin perinteistä Bo Ningeniä: vinoutunutta kitaranrääkkäystä, junttaavia rytmejä ja maalailevia meluvalleja koristeltuna intensiivisellä runonlaulannalla. Kyllähän sitäkin tarvitaan. Ogosakana ao tosin tarjoilee vielä annoksen kapinahenkeä yhtyeen historian ensimmäisellä konerumpukompilla. Ratkaisu kuulostaa vähintäänkin omituiselta, kyseessä kun on yhtye, jonka soinnin ominaisimpia piirteitä on juuri vellova elävyys. Levyn sulkeva Kaifuku sisältää vielä uinuvan mahtipontisuuden siemenen, muttei ole tunnelataukseltaan aivan yhtä voimakas kuin isosisaruksensa Mukaeni ikenai.

Albumina III on ehdottomasti Bo Ningenin hienostunein ja monipuolisin tuotos. Ensimmäisellä albumilla tutuksi tulleesta tyylistä ei edelleenkään ole tingitty, mutta uusille vaikutteille on kyllä selvästi oltu avoimia, mikä on hieno asia. Yhtyeen tunnistettavuuden ehkäpä tärkein elementti, äänimaailma, on pysynyt jokseenkin muuttumattomana levystä toiseen. Tämä luo aivan poikkeuksellista jatkuvuuden tuntua diskografiaan. Perimmäinen päämäärä on joka levyllä sama. Ja joka pysähdyksellä on keinovalikoimaa aavistuksenomaisesti hienosäädetty. III:llä Bo Ningen osoittaa väkevästi, ettei se itse luodusta musiikillisesta lokerostaan huolimatta ole fakkiutunut toistamaan kivettyneitä kaavoja levy toisensa jälkeen. Odottakaamme vivahteikkaan kokeellisuuden jatkuvan eloisana tulevaisuudessakin.