Koko kuusivuotisen uransa aikana Rentrer en Soi on julkaissut vain kolme kokopitkää albumia - viimeisin niistä on nyt arvostelun kohteena.
Koska RENTRER EN SOIn musiikillinen suunta oli viime vuonna ilmestyneen RENTRER EN SOI -albumin ja sitä seuraavien singelen myötä muuttunut radikaalisti, uusinta levyä odotettiin vaihtelevin fiiliksin. Osa faneista oli tyytyväinen bändin uuteen, rankempaan tyyliin ja osa ei pitänyt siitä ollenkaan. THE BOTTOM OF CHAOS tarjoaa kieltämättä enemmän kuunneltavaa ensimmäiselle ryhmälle, mutta muutamasta kappaleesta ei tätä tyylinmuutosta juurikaan huomaa.
Aloituskappaleen kitarat kuulostavat hyviltä, soundi on alun rummuttelujen jälkeen varsin aggressiivinen. I Was Damned valmistelee hyvin kuuntelijaa siihen, minkälainen albumi on tunnelmaltaan. Kakkosraita, Just Mad Pain nimeltään, jatkaa kutakuinkin samaa linjaa. Moniulotteisista vokaaleista huolimatta se ei ole juurikaan keskivertoa parempi kappale. Toista on kuitenkin sitä seuraava Ushinawareta Fuukei no Yume, joka on ehdottoman kaunis sekä instrumenttien että laulun osalta. Satsukin ensin korkean puhdas ja seuraavassa hetkessä matalan voimakas ääni tekee oikeutta koko kappaleelle. Ei välttämättä aiheuta sen kummempia viboja jo pelkästään lyhyytensä takia, mutta on omalla tavallaan epätoivoisen mahtipontinen ja pysäyttävä.
The Abyss of Despairin alku on varsin menevä. Säkeistöt ovat jotenkin töksähteleviä, hyvällä tavalla kuitenkin. En ehkä ole vieläkään oikein sulattanut Satsukin raakoja vokaaleja, joten olen sitä mieltä että laulu voisi tässä biisissä olla ehkä vähemmän aggressiivista.
Viides raita, Thorny Rain Break, kuuluu ehdottomasti albumin helmiin. Alusta saattaa tulla mieleen esimerkiksi suomalainen Nightwish, mutta vaikutus jää siihen laulun alettua. Thorny Rain Breakissa ikään kuin sekoittuu useampi musiikkityyli - se on samaan aikaan rauhallinen ja melodinen, raskas ja synkkä, ja siitä löytyy klassisia elementtejä. Kertosäe on aivan ihana ja tunteet pintaan nostattava. Ei turhaa instrumenttien pimputtelua, vaan jopa yllättävän raskaita kitarariffejä. Kappale on ehdottomasti RENTRER EN SOIn parhaimpia tuotoksia.
Misshitsu To Kodoku Ni Doku Sareta Yuuutsun jälkeen ei tiedä mitä ajatella. Mieleen jäivät lähinnä julman kuuloiset kitarat alussa ja Satsukin suoraan sanottuna korviaraastavat, jossain kappaleen puolivälissä etualalle pomppaavat vokaalit. Varmasti tästäkin joku pitää, mutta itselleni tässä on liikaa häiritseviä kohtia, jotta pystyisin kunnolla nauttimaan kokonaisuudesta.
Misery Loves Poisonous Blue on keskinkertaisuudestaan huolimatta suhteellisen hyvä, pikkuhiljaa voimistuva alku tuntui tunkeutuvan luihin ja ytimiin. Kertosäe on melkeinpä melodinen ja karjumisen sijasta Satsuki käyttää kaunista ääntään laulamiseen, pisteet siitä.
Vaikka huutaminen ja muuten rankat vokaalit RENTRER EN SOIssa ovat OK, minusta Satsukin 'death metal -karjuminen' ei ollenkaan sovi RES:lle. Amongst Foolis Enemies olisi huomattavasti parempi ilman edellämainittuja kohtia, mutta ei se siitäkään huolimatta ole varsinaisesti pohjanoteeraus.
Yhdeksäs kappale on kuin hyppäys vanhaan RENTRER EN SOIhin - se tekee levystä hieman monipuolisemman. Shinwan sävel on kovin surullinen ja pieni pianosoolo pysähdyttävän kaunis. Kaiken kaikkiaan hyvin rentrerensoimainen kappale. Mukava hengähdystauko, varsinkin edellisten raskaiden raitojen jälkeen.
To Infinity on mielenkiintoinen ja helposti ymmärrettävä raskaista rummuista ja kitaroista huolimatta. Kappaleessa on hienoja korkealta laulettuja kohtia ja tempo on hidas. Vaikka minulla ei tästä raidasta ole kovinkaan tähdellistä sanottavaa, pidän siitä ja paljonkin. Sen sijaan seuraavan biisin jättäisin mielelläni monesti kuuntelematta. 11. raita, Growl, ei ole sen kummempaa kuin hektinen ja ripeätempoinen kappale kera rumien vokaalien. Se edustaa RES:n musiikin sitä rankempaa ääripäätä, joka ilmeisesti vain ei tähän kuuntelijaan iske.
Lopetuskappaleeksi on valittu viime vuonna julkaistun I hate myself and want to... -kappaleen uusi versio, hieman muokatulla nimellä I hate myself and want to die. Henkilökohtaisesti pidin enemmän singleversiosta, jossa vokaalit olivat kevyemmät ja bändin tyyliin sopivammat. Satsukilla on pitkä matka katu-uskottavan kuuloiseen karjumiseen.
Vaikka kahdesta viimeisestä kappaleesta jäi hieman negatiiviset fiilikset, kokonaisuudessaan THE BOTTOM OF CHAOS on varsin hyvä albumi, ainakin odotukseni - jotka olivat kaikkea muuta kuin korkealla - huomioon ottaen. Jos pidät RES:n rankemmasta tuotannosta, mutta kuuntelet myös mielelläsi melodisempia ja hitaampia kappaleita, tällä albumilla on paljon annettavaa sinulle.
