Calmando Qual piristi Helsingin loskaista iltaa jäähyväiskiertueellaan, joka ei todellisuudessa ole bändin viimeinen.
Noin satapäinen joukko värjötteli loskasäässä viisareiden tavoitellessa kello seitsemää. Tunnelma oli rauhallinen ja rento; vajaa puolet yleisöstä oli jo aiemmin päivällä tavannut bändin nimmaritilaisuudessa. Vaikka jonotus oli täyttöasteeltaan korkeampien keikkojen jonotuksia maltillisempaa, eikä jonokaan ollut kovinkaan mittava, jotkut kiireiset sielut tuntuivat kokevan pakottavaa tarvetta ohitteluun.
Ohittelijoilla ei kuitenkaan tainnut olla hirveän suurta hoppua kuuntelemaan lämppärinä toimivaa DJ Malakaita, sillä Glorian tanssilattia pysyi lähes koko setin ajan tyhjänä. Syy saattoi olla väärässä kohderyhmässä - tai suomalaisten kuuluisassa ujoudessa ja jähmeydessä; lähes tyhjässä salissa ei ehkä tuntunut kovin luontevalta tanssia, vaikka olisi tehnytkin mieli. Naisvoittoinen yleisö oli kerääntynyt muutamaan riviin lavan eteen sekä penkeille salin reunoille jutustelemaan ja odottamaan varsinaista bändiä.
Dj-setin loppupuolella osa kuuntelijoista alkoi jo turhautua ja huutaa bändin nimeä musiikin päälle, mutta yleisö sai odottaa vielä jonkin aikaa, sillä JrockSuomi ry.:n nokkamies Nicklas "Niksu" Nyman vietti keikalla läksiäisiään. Niksu sai salaperäisen lahjan, kakkua mutustettavakseen ja kunnian muistuttaa keikkasäännöistä kolmella eri kielellä. Vastalahjaksi hän viskasi yleisöön kaksi Calmando Qualin cd:tä ja dvd:tä.
Intron alkaessa pieni yleisö tuntui kasvavan, ainakin metelitaso nousi aivan uudelle asteelle innostuneiden huutojen ja taputusten voimalla. Keikka oli ensimmäisen jäsenen bändin basistin, Kenkan lavalle saapumisesta asti intensiivinen ja energinen, niin bändin kuin yleisönkin puolesta. Yhtye ei tuntunut piittaavan salin tyhjistä neliömetreistä, vaan jaksoi jakaa huomiotaan kuuntelijoilleen ja soittaa varmasti siinä, missä olisi soittanut täydellekin salille.
Keikan ensiminuutit kuluivat itse kultakin hämmennyksen vallassa, sillä jäsenten ulkonäössä ja esiintymisessä oli heti paljon katseltavaa. Muutama erilainen vaihtoehto ehti käydä mielessäni ennen kuin tavoitin omasta mielestäni parhaiten bändin ulkomuotoa kuvaavan sanan: zombiemaisuus. Vaatteet olivat jokseenkin tummasävyisiä ja repaleisia, minkä lisäksi etenkin laulajan, Hibikin, hurjat piilolinssit ja mielenkiintoinen lavaesiintyminen toivat mieleeni elävät kuolleet.
Hibiki, joka paitsi näytti käyneen maalipurkissa kyynärpäitään myöten ja varastaneen Taru sormusten herrasta elokuvien Klonkun elekielen, toi myös samaan aikaan meikkeineen hämärästi mieleen Metronomen laulajan, Sharakun. Kun tähän lisättiin X Japan henkiseksi sonnustautunut basisti korsetissaan ja isoissa hiuksissaan sekä huomiotaherättävän hoikka, tummaan pukeutunut kitaristi, en yhtään ihmettele niitä, joilla kaksi ensimmäistä kappaletta, Born IQUAL pain ja Egoistic World, kuluivat silmät ja suu ammollaan. Pian hämmennyksestä kuitenkin oli jo selvitty, valokuvaajat olivat siirtyneet sivummalle ja Paradoxissa oli ilokseni moshaamiseen edellisiä kappaleita paremmin soveltuvia osia.
Calmando Qual osoitti olevansa yhtyeenä musiikillisesti riittävän monipuolinen, vaikka tyyli pyörikin siististi indrustial/gootti/rock akselilla monille bändin maanmiehille tyypillisen genreskitsofrenian sijaan. Rumpalin puuttuminen kokoonpanosta ei heikentänyt soiton tasoa, sillä taustanauha toimi kokonaisuudessaan hyvin, vaikka kitaristi Tak heittäytyikin ajoittain anarkistiseksi rumpujen seuraamisen suhteen. Selvästi lahjakkaat muusikot yhdistivät luontevasti Hibikin syvän käheään, persoonalliseen ääneen Takin esittelykelpoiset kitaroinnit; Kenkan bassollekin jäi vielä runsaasti liikkumatilaa musiikin tukijana ja värittäjänä.
Tak näytti selvästi mielellään taitojaan huiman tilutushenkisissä, ainakin osittain improvisoiduissa sooloissaan, minkä lisäksi Kenkalta bassosooloja kuultiin yksi. Illan aikana kuultiin esimerkiksi vellovan kaaoottinen, bassolla vahvasti lepäävä Insanity sekä kaunis hidas Uta. Jälkimmäisen kitarasoundit olivat ainakin allekirjoittaneen korvaan nautinnollista kuultavaa ja soolo veti herkäksi.
Esiintymisestä jäi päällimmäisenä mieleen se, miten paljon bändi tuntui huomioivan yleisöään ja laskeutuvan korkeuksista kuuntelijoidensa tasolle tai pikemminkin nostavan heidät samalle korokkeelle kanssaan. Yhteistä kieltä ei periaatteessa ollut, mutta bändi halusi tästä huolimatta sanoa muutaman sanasen tulkin välityksellä. Kommentit jatkoivat bändin lämmintä, ystävällistä linjaa. Bändi muistutti yleisöään siitä, että Calmando Qual ei ole kuollut ja kuopattu, vaan kyse on uudesta alusta Twisted Clockina, vaikka jäsenvaihdoksia tapahtuukin.
Näkymätöntä seinää lavan ja salin väliltä oli mahdotonta havaita; illuusio sellaisen olemassaolosta haihtui viimeistään encoren aikana laulajan kiskoessa yhden onnellisen eturiviläisen lavalle kanssaan. Tällainen rento, välitön käytös sai yleisön viihtymään hyvin ja nauramaan paljon, mikä on omasta mielestäni oikein piristävää, tervetullutta vaihtelua mutruhuulisille soittajille ja kyynelsilmäiselle yleisölle.
Hibiki ei näyttänyt pysyvän montaa hetkeä paikallaan: kun laulaja ei ryöminyt lattianrajassa, poukkoillut sekopäisesti ympäri lavaa, sähissyt eturiville, kurkkinut basistin jalkojen takaa, juossut ympyrää tai osoittanut kiihkeää kiintymystään mikrofoniinsa tai sen ständiin, hänellä oli varmasti jotakin muuta, kiireellisempää tekemistä. Kontrastina kappaleiden väleissä nähtiin myös herrasmiesmäisiä kumarruksia, jotka olivat räikeä vastakohta paikoittain mielipuoliselle esiintymiselle. Toimettomuudesta lavalla herraa ei siis ainakaan voi syyttää.
Encoressa soitetut FATHER-MOTHER -albumin kappaleet saivat yleisön riehakkaaksi, ja smash themin viimeistenkin sointujen haihduttua yleisö jaksoi vaatia bändiä takaisin lavalle kovaan ääneen. Vaikka toista encorea ei innokkaille faneille suotu, Glorialta poistuttiin hymyilevin kasvoin. Calmando Qual oli monelle entuudestaan tuntematon, mutta se tarjosi varsin hauskan, viihdyttävän illan.
