MUCC:n uusin albumi on jälleen yksi todiste bändin vankasta taidosta ja alati kehittyvästä soundista. Tätä kelpaa fiilistellä ennen Tuskaa.
Maaliskuun alussa MUCC julkaisi jälleen uuden kokopitkän studioalbumin, vaikkei edeltävästä levystä ollut kulunut vielä vuottakaan. Kyuutai ilmestyi kolmena erilaisena versiona, joissa kaikissa CD:llä on 11 kappaletta, mukaanlukien levyä edeltäneet singlet Ageha ja Sora to ito. Kyuutain rajoitetut painokset sisältävät myös DVD:t: A-versiolta löytyy joulukuisen New Yorkin keikan kooste, ja B-versiolla nähdään katsaus MUCC:n vuoteen 2008.
Kuten bändin edeltävätkin albumit, myös Kyuutai alkaa instrumentaalisella introbiisillä, joka johdattelee tunnelmallisesti levyn fiiliksiin. Albumin nimeä kantava intro on tällä kertaa kohtuullisen hidastempoinen ja hitaasti voimistuva, ja se vaihtuu alle kahden minuutin jälkeen kunnolla käyntiin räjähtävään Houkou-biisiin. Houkou on yksi levyn aggressiivisimmista ja rokkaavimmista kappaleita, ja se potkiikin raskailla riffeillään kiitettävän mallikkaasti. Kertosäe on jopa hieman popahtava, mutta yleisilme säilyy kuitenkin varsin raskaana.
Seuraavana jatkaa viime kesän sinkkubiisi Ageha, joka toimii edelleen albumillakin kuultuna yhtä hyvin. Siloiteltu mutta suhteellisen aggressiivinen meininki sekä tarttuva ja raikas kertosäe luovat kokonaisuuden, joka jää mieleen ja jota jaksaa kuunnella väsymättä. Neljännessä kappaleessa Hide and Seek on mielenkiintoisesti yhdistely erilaisia instrumentaalisia koukkuja, lievää elektronisuutta sekä mieleenjääviä säkeistöjä. Seuraavana jatkaa ensimmäinen Kyuutain rauhallisimmista kappaleista, kaunis ja melankolinen Kagerou, joka hillitsee sopivassa vaiheessa vauhdikkaasti alkanutta albumia.
Lemming edustaa Kyuutain pirteähköä ja nopeatempoista rock-tyyliä, joka tuntuu nykyiseltä MUCC:lta tyypillisimmillään. Hieman samassa hengessä soi myös Oz, jonka elektronisuus on kuitenkin paljon huomattavampaa ja se muistuttaakin menevästi potkivalla disco-biitillään viime vuoden albumilla kuohauttanutta FUZZ-biisiä. Onneksi MUCC:lta löytyy tämänlaista kokeilunhalua, sillä Oz tuo erittäin piristävää vaihtelua ja leikkisyyttä albumille.
Tunnelma rauhoittuu hivenen Fuyuun alkaessa kauniin kirkkailla kitaramelodioilla ja Tatsuroun pehmeällä laululla. Tämänlainen kappale olisi helppo tuomita tylsäksi ja vaisuksi, mutta tarkalla kuuntelulla biisistä löytyy jopa taianomaisia vivahteita, kaunista instrumenttityöskentelyä, ja vokaalitkin ovat erittäin rauhoittavat ja taidokkaat. Sanbika rauhoittaa meininkiä entisestään. Kyseinen kappale on kenties koko albumin vaikeimmin sisäistettävä ja se jakaneekin kuuntelijoiden mielipiteet rajusti. Yli seitsenminuuttisessa biisissä tuntuu olevan jopa uskonnollista hartautta, jota korostaa suorat lainaukset tunnetusta Ave Maria -kappaleesta. Useimmissa tilanteissa Sanbika tulee helposti skipatuksi, sillä tämä erikoinen kappale vaatii keskittymistä ja eläytymistä.
Albumia edeltänyt singlekappale Sora to ito kuulostaa tervetulleelta rokkaukselta rauhallisempien biisien jälkeen. Kappale on todella siloiteltu, mutta kuitenkin täynnä energistä rock-asennetta. Biisi on kieltämättä toisaalta todella mainstreamin kuuloista ja varmasti joidenkin mielestä liiankin hiottua, mutta omasta mielestäni Sora to ito on yksinkertaisesti aivan mielettömän toimiva kappale, joka on onnistunut täydellisesti tehtävässään kuuntelua kestävänä sinkkubiisinä.
Levyn lopetuskappale Hanabi alkaa Tatsuroun laululla ja hiljaisella pianolla. Vähitellen mukaan tulevat muutkin soittimet ja kappaleesta tuntuu muodostuvan kauniin melodinen rock-balladi. Ennen puoliväliä biisin tempo ja voimakkuus yllättäen kasvavat eikä balladimaisuudesta oikein voida enää puhua. Hanabi on mielenkiintoisen monipuolinen lopetuskappale, joka tiivistyy tyylikkäästi lopun basso- ja kitarasooloihin.
Kyuutai osoittautui vahvaksi levyksi, joka on vuorostaan hieman yksinkertaisempi ja helpommin sulatettava kuin esimerkiksi viimevuotinen Shion-albumi. Kyuutain tunnelmasta tulee vuoroin mieleen MUCC:n tyypillinen rock-tyyli (nyt kuitenkin hyvin siloiteltuna), vuoroin mukana on jotain uutta ja persoonallisempaa kokeilua (täysin erilaisina esimerkkeinä vaikkapa Oz ja Sanbika). Lopputulos ei ehkä kuulosta niin vavisuttavalta kuin jotkut bändin aiemmat julkaisut, mutta tasaisen vahvaa ja laadukasta linjaa se kuitenkin ehdottomasti edustaa.
