Kun kävelen ulos Tavastialta, ympärilläni on onnesta itkeviä ja keikkaa kuin ekstaasissa hehkuttavia. Hymyilen kuivasti.
Mikä masokismi saa ihmisen menemään katsomaan sellaista bändiä, josta ehkä olisi kuusi tai seitsemän vuotta sitten voinut pitää - jos silloinkaan? Kukaan ei pakottanut, mutta silti lähestyn Tavastiaa kauhunsekaisin tuntein. En tunne olevani kohderyhmää, mutta pyrin silti soluttautumaan iloisesti ja jännittyneesti pulisevien Oikeiden Fanien sekaan. Olen kuullut Kanoneilta yhden kappaleen, joka kuulosti lähtökohtaisesti animetunnarilta. Minun maailmassani se ei ole meriitti. Eikä Tavastian baarikaan taida olla auki.
Bongaan yleisöstä pimeässä hohtavat pupunkorvat, banaanipuvun (!), "I love Kanon" -paitoja ja lolitaa. Sekä kokonaista 13 miespuoliseksi arvelemaani henkilöä. Yritän tuntea ammatillista kiinnostusta ja niellä hysteerisen naurunremakkani.
Yleisö huutaa lavalle "Kaanonia", teinityttöjen kiljunta muuttuu hetkeksi häiriintyneenkuuloiseksi örinäksi. Itse keskityn fiilistelemään taustalla soivaa jousipainotteista klasaria; tunnen itseni maailman tylsimmäksi tyypiksi. "Kokemus tämäkin", toteaa mukaan mielijohteesta lähtenyt kaverini.
Kun keikka vihdoin alkaa, olen helpottunut. Kanon Wakeshima astelee teatraalisen nukkemaisesti valkoisessa asussaan pimeyden keskeltä, tarttuu selloonsa ja saa yleisön räjähtämään intensiivisiin kirkaisuihin. Itse pidän suuni mieluummin kiinni, mutta ensimmäiset kappaleet herättävät toivoa siitä, että kokemuksesta saattaisi tulla hyväkin. Wakeshiman ääni on livenäkin puhdas ja hieman kuulas, vibrato on kaunis ja esiintyminenkin todella varmaa. Olen iloinen siitä, että taustanauhalta tulevat vain stemmat, mutta petyn hiukan livenä soitetun sellon vähyyteen. Pohdin, johtuvatko falsettien aikaiset kylmät väreeni ihastuksesta, inhosta vai salin tyhjähkön takaosan kylmyydestä.
Kun nainen vetää esiin pinkin, tähdenmuotoisen tamburiinin, eturivi huokaisee innostuneena, mutta takarivissä on ainakin yksi, jonka tekee mieli yökätä. Wakeshima käyttäytyy kuin lapsia leikittävä muskaritäti ja söpöilee animeäänineen minkä ehtii. Muumit ja joulupukki mainitaan, mikä saa yleisön reagoimaan asiaankuuluvalla innostuksella. Plussaa on pakko antaa keskustelun monikielisyydestä: yleisö reagoi paljolti japaniksi, esiintyjä pyrkii käyttämään yksittäisiä suomen kielen sanoja. Pääasiallisena kielenä on kuitenkin totuttuun tapaan englanti.
Wakeshima esiintyy yksin biisi toisensa jälkeen, ja alan jo todella ihmetellä, missä kaksikon miespuolinen Kanon on. Hiljalleen käykin selväksi, että konsertti koostuu kolmesta osuudesta: ensin esiintyy Kanon Wakeshima, sitten An Cafen Kanon, kolmanneksi kanon x kanon. Konsertin rakenne heijastelee mielestäni ikävästi bändin suosion perustumista henkilöpalvonnalle, ja ehkä vieläkin ikävämmin sitä, että saman yhtyeen musiikkiin on pyritty ymppäämään niin monenlaista vaikutetta ja materiaalia, että yhtyeen tyyli ei tunnu muodostavan linjakasta kokonaisuutta.
An Cafen Kanonin dj-setti ei minua suuremmin sytytä, vaikka moni Oikea Fani kiljuu ja suorastaan sulaa lattialle idolinsa edessä. En muista koskaan ennen keikalla pohtineeni nälkää, janoa, vessahätää tai palelemista, mutta nyt on sekin pohjakosketus otettu. Havahdun hetkittäin kuuntelemaan itselleni mieluisia konemusiikin piirteitä, mutta suurin osa setistä sulautuu päässäni loputtomaksi animejumputukseksi. Ihmettelen, miksei yleisö ota mallia pöytänsä takana jorailevasta Kanonista ja tanssi, mutta en tietenkään itse pistä tikkua ristiin asian eteen.
Artistin poistuttua lavalta valkokankaalle ilmestyy opetusvideo, jolla Mr. Alien opettaa yleisölle tanssin myöhemmin, keikan viimeisellä kolmanneksella, toteutettavaksi. Kuulen yleisöstä avoimen "Mitä vittua?!" -huudon videon aikana, enkä voi kuin samaistua hämmentyneeseen reaktioon. Salin etuosassa liikkeitä kuitenkin opetellaan kuuliaisesti, millä välin ehditään valmistella lavaa konsertin viimeiseen kolmannekseen.
Hämmennykseltä ei vältytä myöskään kanon x kanonin yhteisen setin aikana, sillä erään välispiikin aikana An Cafe -Kanon katoaa pöytänsä taakse ja vaihtaa siellä salakavalasti vaatteensa toisiin. Seuraavan kappaleen aikana mies riehuu pitkin lavaa viitassa, silinterissä, naamiossa ja ruusuja kädessään.
Kolmannen osuuden tunnelma on hyvä: tytöt pomppivat onnellisina, lolitamekkojen helmat liehuvat ja minuakin hymyilyttää ihan aidosti, koska toisilla on niin mukavaa. Tuntuu, että bändin keskeinen sanoma onkin hauskanpito, niin lavalla kuin yleisössäkin. Encoren aikana tunnelma nousee entisestään. Tunnen itseni tylsäksi, värittömäksi ihmiseksi - ja aika kateelliseksi, kun en pysty nauttimaan keikasta sillä antaumuksella, millä näen muiden reagoivan.
Sirpaleisesta kokonaisuudesta jää parhaana mieleen Kanon Wakeshiman dominoima ensimmäinen kolmannes. Myös kanon x kanonin yhteinen osuus nostatti hymyä hiukan huulille, vaikka hetkittäin meno olikin hiukan älyvapaata. Asut olivat mielestäni kauniita, niihin oli todella panostettu.
Kun kävelen ulos Tavastialta, ympärilläni on onnesta itkeviä ja keikkaa kuin ekstaasissa hehkuttavia. Hymyilen kuivasti. Oikeasti olen itse noloin fanityttö, illan ainoa roudarille kiljuja. Teen Facebookiin päivityksen siitä, kenen vieressä istuin Tavastian baarissa.
--
Kuvagallerian 15 ensimmäistä kuvaa kuvasi Anna Nikkinen Tavastialla. Viimeiset seitsemän ovat yhtyeen Pietarin-keikalta, kuvaajana Cat Heroin.
