Malice Mizer - Voyage sans retour

Tajuan haukanneeni melkoisen palan valittuani arvostelukohteekseni visual kein legendan ja myös oman j-rock-fanitukseni alkulähteen, Malice Mizerin ja heidän vuonna 1996 julkaisemansa toisen albumin, Voyage sans retourin. Yhtyeen maine, tyyli ja merkitys 90-luvun visual kein suunnannäyttäjänä jo itsessään luovat haasteita objektiiviseen levyarvosteluun. Jos X Japan on maskuliinisella power metallillaan visual kein kuningas, on Malice Mizer neoklassismia ja sinfonista rockia sekoittavalla tyylillään ehdottomasti kuningatar.

Voyage sans retourin merkitys yhtyeen tulevan menestyksen kannalta oli merkittävä, sillä se oli ensimmäinen albumi uuden vokalistin Gacktin kanssa. Uuden vokalistin myötä myös yhtyeen tyyli vaihtui 80-luvun goottirockista historialliseen pukuloistoon ja progressiivisempaan ja elektronisempaan suuntaan, vahvaa klassista painotusta unohtamatta.

Albumi alkaa susien ulvontaa, tuulen ujellusta ja vankkurien pyörien kirskuntaa sisältävällä Yami no kanata ella, joka johdattelee kuulijan Draculasta tuttuun goottimaiseen Transylvanian maisemaan. Kuulija voi helposti kuvitella tanssivansa itse kreivi Draculan kanssa suuressa juhlasalissa ”Drink from me and live forever” -huokausten saattelemana. Transylvania huokuu vanhaa goottiromantiikkaa viuluineen ja syntikoineen ja sopisi täydellisesti juurikin kyseenomaisiin elokuviin tai teatteriin. Kuitenkin kappaleessa on tietynlaista tahatonta tai tahallista komiikkaa, varsinkin, jos kuulija ei ole osannut varautua moiseen vampyyridraamailuun. Kyseiseen kappaleeseen ei ehkä kannata suhtautua turhan vakavasti, vaikka tekijät ovat varmastikin olleet hyvin vakavissaan.

Tsuioku no kakera alkaa pysähdyttävän kauniilla pianomelodialla, jota seuraavat mutkikkaat sähkökitarariffit. Tämä on yksi levyn parhaista kappaleista ja saa edeltävän Transylvanian tuntumaan entistä enemmän lähinnä vitsiltä. Goottiromanttinen tunnelma jatkuu, mutta nyt yhtye paljastaa todellisen luonteensa ja taitonsa. Gacktin äänen kauneus ja monipuolisuus alkaa avautua hieman monotoniseksi jääneen Transylvanian jälkeen. Kappale on melko rock-vetoinen voimakkaalla ja tarttuvalla melodialla, ja yhtyeelle tyypilliset rytmin ja melodian vaihdokset tulevat tutuksi. Yhtyeen jokaisen jäsenen taidot pääsevät hyvin esille. Malice Mizer todistaa taipuvansa uskomattomaan monimuotoisuuteen paljastamatta kuitenkaan vielä kaikkia korttejaan.

Premier amour hämmentää. Harmonikkaa, humppamaista meininkiä ja kellopeli-ilottelua. Äskeinen goottiromantiikka ja draama ovat tiessään, ja tilalla on huolettoman pirteä Pariisi auringonlaskussa ja neidot kukkakedolla lierihattuineen. Tunnelmanvaihdos tulee aivan puun takaa, ja kuulijalla kestää hetki virittäytyä uuteen kesäiseen olotilaan. Ei oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. Mahtaako yhtye enää itsekään tietää?

Seuraavaksi ollaankin jo niin puhtaassa valssin maailmassa, että levyn alkutunnelmiin mieltynyt on aivan pihalla. Itsuwari no musetten myötä kukkaniittypiknik on vaihtunut kesäillan valssiin sukulaisten häissä. Lapsenomaiset ranskankieliset välispiikit todistavat Manan ja Közin saaneen paljon vaikutteita pariisilaisromantiikasta. Kieltämättä kappale saa muistot palaamaan lapsuuden huolettomiin kesäiltoihin ja soittorasian edustamaan viattomuuteen. Kuulija ei sen sijaan enää tiedä, onko Malice Mizer goottibändi vai ranskalainen hääesiintyjä...

Viimeistään N.p.s N.g.s (No pains No gains) saa kuulijan pasmat lopullisesti sekaisin. Industrial-henkistä mäiskettä, goottipimputus ja yllättävän raskaat riffit ovat taas pelissä mukana. Kuin Mana olisi heittänyt kukkahameensa nurkkaan ja tajunnut olevansa mies, jolta löytyy sitä kuuluisaa... asennetta. (Taisipa hänellä live-esityksessä ollakin peräti armeijahousut!) Raskaamman musiikin ystäville levyn suositeltavin kappale. Nyt samalla albumilla on käyty läpi tyylikierros goottiromantiikasta Pariisin harmonikkatansseihin ja edelleen industrial metalliin. Anteeksi mitäh?

Tässä vaiheessa voitaisiin kai todeta, että yhtye todellakin tarjoaa jokaiselle jotakin! Onko tämä sekametelisoppa Malice Mizerin menestyksen salaisuus? Kaikkea sekaisin sekalaisessa suhteessa, mutta se kaikki tapahtuu niin tyylipuhtaasti että voi vain kysyä: onko mitään, mitä tämä yhtye ei hallitse? Tasaiseen menoon tottunut ei varmasti kovin helposti lämpene tälle ailahtelevalle tyylille. Mutta jos kuulija on avoin uudelle eikä pelästy täysin vastakkaisten tyylien sekoittelua, avaa Malice Mizer ovet maailmaan, joka jaksaa aina hämmästyttää ja ihastuttaa. Jotain vastaavanlaista hämmennystä saivat varmaan aikaan myös David Bowie ja muut aikansa uudistajat.

Claire ~tsuki no shirabe~ tekee nopean paluun kevyen romanttisiin tunnelmiin, tällä kertaa mukanaan karibialaista steel pan -metallirumpusoundia ja torvia. Madrigalissa jatketaan samoilla fiiliksillä, mutta nyt kaunis viulukuvio hallitsee melodiaa. Kevyet viulusäesteiset fiilistelyt alkavat vallata leijonanosan ääniraidoista.

Ja juuri kun luuli, että on jääty pajunoksien alle vienoon tuuleen lepäilemään, toimivat terävät kitarariffit ja urkumelodia kuin herätyskello. Gacktin ääni on taas vaihtunut matalan uhkaavaksi ja tunnelma kaihoisaksi. Shi no butou palaa Tsuioku no kakeran kitaravetoiseen melodiseen rockiin, ja ympyrä sulkeutuu. ~Zenchou~ päättää levyn unenomaisen kauniilla pianotunnelmoinnilla. Se saattelee kuulijan tyyneen merenrantamaisemaan, kenties hento kaipuun kyynel poskella, mutta sydämessä kuitenkin tunne siitä, että kaikki päättyy hyvin.

Albumi kärsii melkoisesta yhtenäisyyden puutteesta, ja tunnelmat heittelevät ääripäästä toiseen täysin varoittamatta. Ainakaan levyä ei voi haukkua tylsäksi tai yllätyksettömäksi. Itse löysin Malice Mizerin aikoinaan yksittäisten kappaleiden ja henkeäsalpaavien musiikkivideoiden kautta, ja täytyy sanoa, ettei eheän albumikokonaisuuden rakentaminen ollut ainakaan tämän teoksen kohdalla yhtyeen vahvin puoli. Hieman unettavasta tunnelmasta huolimatta levystä jää hämmentyneen hyväntuulinen fiilis, ja raskaampia kappaleita jaksaa kuunnella useita kertoja. Tämä ei ole Malice Mizerin paras julkaisu, mutta se sisältää paljon niitä elementtejä, jotka myöhemmin nostivat yhtyeen visual kein ja Japanin musiikkimaailman huipulle. Helposti sulateltavaa poppia etsiville en suosittelisi, yhtyeen tyyli vedonnee muutenkin hieman ”aikuisempaan” makuun ja enemmän klassisen musiikin ystäviin.