Akanishi Jin - JAPONICANA

Aikaisemmin KAT-TUN-popbändissä vaikuttaneen Akanishi Jinin ensimmäinen oma kokopitkä albumi sai ristiriitaisen vastaanoton. JAPONICANA julkaistiin maaliskuussa 2012, ja sen konseptina on Jinin sanojen mukaan japanilaisten ja amerikkalaisten vaikutteiden yhteensulauttaminen. Lopputuloksena levy yhteensulauttaa kahta elementtiä: amerikkalaista R&B:tä ja amerikkalaista klubimusiikkia, teemana lähinnä naiset ja juhliminen.

Ottaessani JAPONICANAn kuunteluuni tiesin kyllä, että luvassa olisi paljon autotunea ja kliseisiä sanoituksia, joten oli otettava jo valmiiksi kevyt ja positiivinen asenne. Ensimmäinen hyvä asia, joka mieleen hyppäsi, oli Jinin yllättävän hyvä englannin lausuminen. Vaikka aksentin kyllä kuulee, se ei missään nimessä aiheuta myötähäpeää (kuten japanilaisten englannin lausuminen yleensä tekee) vaan kuulostaa melkeinpä söpöltä.

Lätyn aloittaa lupaavasti yksi sen parhoista raidoista, sinkkunakin julkaistu Sun Burns Down. Se linjaa hyvin levyn tyylin, vaikka onkin sen ainoita kappaleita, joissa laulu ei ole täysin autotunella ja muilla efekteillä miksattu. Jinin puhdas, vaikkakin hieman jännittyneen kuuloinen ääni kuulostaa hyvältä. Aloitusraita jättää toiveikkaan fiiliksen tulevasta.

Valitettavasti taso romahtaa heti seuraavassa biisissä. California Rock (feat. Prophet) alkaa tylsästi, eikä ainakaan parane edetessään. Kertosäe on mitäänsanomaton ja lyriikat sekä ärsyttävät että aiheuttavat kaikessa kuluneessa latteudessaan hohhoijaa-fiiliksiä. “Sex on the beach”, “Get your drinks up”, "She tries to turn me on”... Todella omaperäistä, Jin.

Ai niin, se positiivinen asenne.

Kolmas raita on aiheuttanut fanikannassa suurta närästystä. Myönnän, että omakin ensireaktioni oli lähinnä kauhistunut ei ei ei ei. Vaikka olenkin jo päässyt tästä yli, pistää edelleen mietityttämään, että onko tämä nyt Jinin mielestä cool juttu? That's What She Said (feat. Uffie) kertoo lyhyesti sanottuna seksiin pakottamisesta, eikä mitenkään kielteisessä sävyssä. En tiedä, mitä herra Akanishi on ajatellut kappaletta kirjoittaessaan, mutta kun yrittää olla kuuntelematta vastenmielisiä sanoja, That's What She Said on oikeastaan aika seksikäs – kiitos Jinin matalan, puhemaisen äänenkäytön.

Like Youn alku kuulostaa hyvältä, mutta sitten kappale lässähtääkin silkkaan tylsyyteensä. Se on R&B:tä mitäänsanomattomimmillaan, enkä onnistu löytämään siitä oikein muuta hyvää kuin kappaleen aloittaneen ja tasaisin väliajoin pinnalle nousevan pimputuksen.

Seuraavan biisin alku kuulostaa kovasti edelliseltä, mutta muuttuu sitten onneksi vähän menevämmäksi. Lopputulos on huomattavasti Like Youta mielenkiintoisempi: jopa Jinin vokaalit kuulostavat paremmilta. Lyriikat ovat tietysti koko levyn linjaa noudatellen kliseiset, mutta allekirjoittaneen ne ainakin onnistuivat liikuttamaan. “Girl if you gotta go then leave then / See I ain't gonna fight you on it / If this is what you really wanted, girl then go” Mitä enemmän kuuntelen Set Love Freeta, sitä enemmän siitä pidän. Mitään uutta se ei varsinaisesti tarjoa, mutta toimii hyvin kevyenä herkistelybiisinä.

Aphrodisiac (feat. Static Revenger) vie kuulijan takaisin tanssilattialle. Se on kappale, jonkan tahtiin voisi kuvitella sheikkaavansa tyytyväisenä jossain mielikuvituksettomassa pintaliitopaikassa, mutta joka auttamatta hukkuisi DJ:n soittamaan tasaiseen massaan. Sanoitukset ovat ne perinteiset lantionkeikutuksesta ja flirttailusta kertovat, jotka jo niin monesta tämän tyylisestä kappaleesta löytyvät. Aphrodisiac käy vanhaksi ennen kuin sitä ehtii edes kuunnella loppuun.

Seuraavana vuorossa on Oowah. Kappaleen nimen huokaileminen pitkin biisiä autotunella vähän huvittaa – ihan oikeasti, mikä ihmeen oowah? Seitsemäs raita ei ensimmäisillä kuuntelukerroilla pahemmin herättänyt ajatuksia, mutta loppujen lopuksi yllätin itseni laulamasta mukana ja siinä vaiheessa oli pakko myöntää, että onhan se ihan söpö. Imma oowah you baby ja niin edelleen.

Vasta kahdeksantena seuraa levyn ehdoton helmi. Test Drive (feat. Jason Derulo) – toisin kuin moni muu JAPONICANAn biisi – on melkeinpä katu-uskottava. Se nostattaa menevällä kertosäkeellään fiiliksen välittömästi kattoon ja on huomattavasti hiotumman kuuloinen kuin muut albumin kappaleet. Jin laulaa hyvin, eikä japanilainen aksentti ole tässä ollenkaan ilmiselvä. Derulokaan ei kuulosta siltä, kuin mukaan olisi äkkiä pitänyt saada joku mustaihoinen räppäämään, vaan mies itse asiassa jopa sopii biisiin. Plussaa myös siitä, ettei Derulon osaan kuulu sellaisia laineja kuin “Losing top, baby it's OK / Call up Jin, that's my man” (California Rock) tai muuta myötähäpeää aiheuttavaa, vaikka toki Test Drivenkin lyriikat ovat pääosin sitä samaa vanhaa.

JAPONICANAn US-version lopettaa Tell Me Where, joka superärsyttävästä alustaan huolimatta on erittäin toimiva. Jin laulaa normaalia matalammalta ja kuulostaa kypsemmältä kuin muissa kappaleissa, mikä tekee lopetusraidasta yhden levyn asenteikkaimmista biiseistä.

Sen sijaan, että edes yrittäisi tuoda musiikkimaailmaan jotain uutta, Akanishi Jinin tavoite tuntuu olevan tasapaksuun amerikkalaiseen R&B:n/hiphopin/klubimusiikin skeneen hivuttautuminen ja sulautuminen. Valitettavasti hänet erottaa massasta ainoastaan japanilainen tausta, joka sekin on visusti piilotettu. Tietysti kansainväliseen musiikkibisnekseen pääseminen ja yhteistyö tunnettujen amerikkalaisten nimien kanssa ovat suuria saavutuksia, mutta eikö siinä samalla voisi yrittää tuoda esiin jotain omaa pelkän kopioimisen sijasta?

En vaadi täydellisyyttä musiikilta, jota kuuntelen. Nautin myös kirjoista ja elokuvista, joiden tiedostan olevan täyttä roskaa, niin kauan kuin niissä on viihdearvo kohdillaan. Rehellisesti sanottuna JAPONICANA on osittain täyttä roskaa – mutta onneksi se on viihdyttävää roskaa. Sen tarkoitus on olla kevyttä tanssi- ja fiilistelymusiikkia, ja sellaisena se on toimiva kokonaisuus.