DIR EN GREY - Rinkaku

Puolentoista vuoden tauon jälkeen, 19. joulukuuta 2012 julkaistu Rinkaku ei tarjoa suuriakaan yllätyksiä. Se on uskollinen DIR EN GREYn valitsemalle suunnalle: raskas, synkkä ja huolella tehty.

Ensimmäisenä nimikkokappaleesta jää mieleen Kyon korkeat vokaalit ja kappaleen teatraalisuus. Rinkaku on... hyvä. Se on kypsällä, hallitulla tavalla raskas, mutta samalla melodinen. Se on teknisesti hieno ja hyvin toteutettu, ja siinä on onnistuneesti hyödynnetty yhtyeen perusinstrumenttien lisäksi paljon muitakin elementtejä. Sen raskas instrumentaalipuoli ja puhtaat vokaalit toimivat hyvin yhdessä. Se on upea, tunnelmallinen ja maltillisuudestaan huolimatta voimakas sävellys.

En kuitenkaan ole varma, pidänkö siitä. Ensinnäkään en kykene sulattamaan kertosäettä, joka kuulostaa minusta täysin muuhun kappaleeseen sopimattomalta: aivan liian keveältä. Hieman kärjistäen sanottuna fiilikset ovat samat kuin jos mahtipontisen ja synkän kirkko- tai orkesterimusiikin yhtäkkiä rikkoo tv:stä tuttu lastenlaulu. Tunnelma hajoaa palasiksi, ja koko kappale tuntuu lässähtävän kertosäkeen ajaksi. Taidan kuitenkin olla yksin mielipiteeni kanssa, sillä monen mielestä kertsi selvästikin istuu biisiin vallan mainiosti.

Synkkä rallatuksenomainen pätkä, joka Rinkakun lopettaa, kuulostaa kuitenkin todella hyvältä ja jättää kuuntelijalle juuri sen fiiliksen, jota koko kappaleessa selvästi ajetaan takaa.

Seuraava raita on 90-luvun loppupuolella julkaistulta Missa-albumilta tutun Kiri to Mayun remake. Se on bändille tyypillisellä tavalla lähes täysin eri kappale kuin alkuperäinen, mikä ei kuitenkaan välttämättä ole huono asia ollenkaan. Kiri to Mayu (2012):ssa kuullaan meille jo Uroboroksella esiteltyjä deathcore-vokaaleja, ja vaikka en niiden suuri fani olekaan, on myönnettävä, että ne kuulostavat nyt paremmalta kuin aikaisemmin. Puhdas laulu puolivälissä tekee kokonaisuudesta hieman mielenkiintoisemman. Kappale on melkein sydäntälämmittävän karkea, mutta ei kaikesta huolimatta herätä sen kummempia ajatuksia, vaan tuntuu lähinnä tilantäytteeltä. En kuitenkaan valita: olisi voinut olla huonompikin tilantäyte.

Kolmantena seuraa Rinkaku -Eternal Slumber mix-, joka on riisuttu versio ykkösraidasta. Se on alkuperäistä ehkä jopa tunnelmallisempi, melkein pelottava. Valitettavasti kertosäe kuulostaa kaikessa alastomuudessaan suoraan sanottuna kammottavan huonolta, ja jos se nyt ei täysin pilaa tunnelmaa, niin ainakin latistaa sitä huomattavasti.

Vaikka teknisesti DIR EN GREY menee jatkuvasti parempaan suuntaan, en voi olla hieman ikävöimättä Gauzen sekopäisyyttä, Withering to deathin hiomattomuutta ja THE MARROW OF A BONEn brutaaliutta. Tämä ”uusi” DIR EN GREY on minusta liiankin puunattu ja aikuismainen, eikä muutaman vuoden takaisesta Asenteesta isolla A:lla ole jälkeäkään. Reiluuden nimissä on kuitenkin myönnettävä, että Rinkaku on hieno single ja hieno kappale, joka ansaitsee hyvät pisteet – se vain ei ole minun makuuni.