Nothing's Carved In Stone - Silver Sun

Vaihtoehtorockia soittava Nothing's Carved In Stone julkaisi viimeisimmän albuminsa Silver Sunin elokuussa 2012. Tämä oli heidän major-debyyttinsä. Albumin kappaleista kolme oli julkaistu singleillä, joita käytettiin animesarjojen tunnuskappaleina.

Albumi alkaa kappaleella Spirit Inspiration. Heti alusta lähtien selviää, että kyse on rocklevystä. Kappaleen kitarat ovat voimakkaat ja rummut menevät. Spirit Inspiration on kuitenkin aivan liian tavallisen ja animen alkuteeman kuuloinen. Kappale jäisi huomattavan tylsäksi ilman Hinatan nerokkaita bassolinjoja ja loppupuolen mielipuolista kitarasooloa. Seuraava kappale, Broad Daylight, on myös vauhdikas ja suoraviivainen rockbiisi. Taku laulaa poikkeuksellisen paljon japaniksi, ja etenkin säkeistö on todella rempseän kuuloinen. Kuitenkin alan huolestua: tämäkin kuulostaa aivan liian laskelmoidulta sävellykseltä. Ei kai majoriksi siirtyminen ole muuttanut aiemmin niin kokeilullisen yhtyeen soundia liian paljoa?

Kolmantena oleva PUPA kuitenkin palauttaa uskoni albumiin. Rummut soivat nykivinä ja progressiivisina, ja niiden päälle Hinata soittaa omalaatuisella bassosoundillaan. Kertosäkeessä päästään hieman suorempaan meininkiin, mutta tämä toimii hyvänä vastapainona aiempaan kokeilulliseen. Ihastuin myös kappaleen sanoituksiin aivan täysillä, ne ovat todella ajatuksia herättävät. Tästä tunnelmasta siirrytään sujuvasti Adwance Forwardin poprockiin. Se kulkee iloisen kitarariffinsä johdolla eteenpäin suorana ja yksinkertaisena. Kappale toimisi mukavana välikevennyksenä, jos se ei olisi kovin samanlainen aloituskaksikon kanssa.

Terminalissa bändi näyttää taas kokeilunhalunsa. Laulu kulkee säkeistöissä nykivien soittimien yllä melodisena, kunnes se katkeaa rouheaan kitarariffiin. Tämä johdattaa kuulijan tarttuvampaan kertosäkeeseen, joka ei kuitenkaan ole liian erilainen muun kappaleen kanssa. Samankaltainen on seuraavana oleva Red Light, jossa tarttuvan kitarariffin päälle kutoutuu veikeä rytmi ja jopa iskelmällinen melodia. Kappaleessa on miellyttävä, jopa iloinen, tunnelma ja siihen jää helposti koukkuun. Seitsemäs kappale, The Big Chill, alkaa suoraviivaisilla rock-kitaroilla. Ehdin jo säikähtää kappaleen olevan jälleen tylsän tavallinen, mutta samassa sen taustalle muotoutuu erikoinen rumpukomppi ja aivan sekopäinen bassolinja. Kertosäkeessä kappale muuttuu rauhallisemmaksi. Tämä pieni hengähdystauko tekee hyvää ennen räimivien kitaroiden paluuta.

Kahdeksantena oleva Inside Out on ehdottomasti oma suosikkini albumilta. Se alkaa kummallisella bassolinjalla ja melodialla, josta on hankala saada otetta. Kertosäkeessä se kuitenkin muuttuu iskeväksi ja jo ensimmäisellä kuuntelukerralla tekee mieli laulaa mukana. Todellinen yllätys seuraa väliosassa: soittimet surisevat elektronisina, ja Hinata soittaa niiden päälle bassosoolon. Kappale nousee helposti bändin tuotannon parhaimmistoon. Seuraavana oleva Scarred Soul tarjoaa lisää herkkua: se alkaa surisevilla soittimilla ja yksinkertaisesti takovalla rytmillä, joiden päälle Taku laulaa lyhyitä säkeitä. Kertosäkeessä tapahtuu erikoisin sovituksellinen ratkaisu aikoihin: basso ja kitara eivät soita lainkaan, vaan niiden tilalla on metelöiviä efektejä. Vielä kun loppuun lisätään nerokas kitarasoolo, erinomainen kokonaisuus on valmis.

Sequel on ainoa balladi albumilla. Laulu kulkee kauniina ja rauhallisena akustisten kitaroiden ja elektronisten rumpujen muodostaman maton yllä. Loppupuolella se saa lisää tunnetta minimalistisista mutta samalla tehokkaista jousista. Huono puoli kappaleessa on se, että se on jopa liian lyhyt. Tästä tunnelmasta hyppy Priden progerockiin on valtaisa. Minut hämmentää se, kuinka Pride on voitu julkaista animen alkuteemana. Sen vaihtuvat tahtilajit ja melodiaa soittava basso ovat kaukana tyypillisestä tunnusmusiikista. Kertosäkeessä se muuttuu kuitenkin perinteisemmäksi rockiksi yksinkertaisine kitaroineen ja voimakkaasti takovine rumpuineen.

Viimeisessä kappaleessa, The Silver Sun Rise Up Highissa, päästään jälleen rauhalliseen tunnelmaan. Se on jopa unenomainen puoliballadi, joka kasvaa loppuaan kohden. Periaatteessa se on hyvin tehty, mutta ei kuitenkaan kosketa itseäni. Se kuulostaa jälleen liian laskelmoidulta.

Silver Sun ei ole huono levy. Olen kuitenkin pettynyt, sillä sen musiikilliset ratkaisut ovat aivan toista kuin aiempien levyjen kokeilunhalu. Tuntuu, että NCIS pyrkii albumillaan miellyttämään liian monelaista yleisöä. Albumilla on paljon hyviä hetkiä, mutta monessa kappaleessa kertosäe lässäyttää tunnelman liian tavanomaiseksi. Albumimitassa se ei toimi kovin vahvana, ja ennemmin tulee kuunneltua albumin yksittäisiä helmiä, kuin itse kokonaisuutta. Jään kuitenkin odottamaan tulevaa albumia toivoen, että bändi onnistuisi luomaan paremman kokonaisuuden.