JaME Suomen levyraati: 12012

Vuonna 2003 alkunsa saanut viisikko, 12012 (ichi ni zero ichi ni), on ehtinyt kulkea sekä visuaalisen että musiikillisen tyylinsä muutoksien puolesta jo pitkän tien urallaan. Kitaristi Yusuken lähdettyä päätti goottibändinä aloittanut 12012 palata takaisin sen hetkisestä pop-rock -tyylistä miltei täysin uutena nelijäsenisenä bändinä. Yhtyeen nimeä kantava kokopitkä, 12012, teki selväksi, että jäljellä olevat jäsenet ovat säätäneet kaiken uusiksi musiikillisia juuria myöten.

Henrikku: 12012 on minulle niitä ensimmäisiä yhtyeitä, joita olen seurannut japanilaisen musiikin kuuntelun aloittamisestani saakka. Yhtyeen viimeisin, huhtikuussa julkaistu viisi kappaletta sisältävä Deicida of silence -minialbumi jatkaa 12012:n valitsemaa tyylisuuntaa päättäväisesti eteenpäin. Minkälaisia tuntemuksia yhtyeen nykyinen suunta herättää muissa? Arvosteluun valitsin kyseisen julkaisun nimikkokappaleen musiikkivideon:



JaME-tiimi arvostelee:

Anu: Kuuntelin 12012:a jonkin verran viime vuosikymmenen puolella, jolloin yhtye esitti kevyempää kitararockia. Pikkuhiljaa bändi kuitenkin tippui soittolistoilta ja näemmä uudistautuminen todellakin on ollut melko rajua. Rehellisesti sanoen Dir en grey -vaikutteethan tästä tulee mieleen, mutta paljon on muutakin; kosketus on mielenkiintoisella tapaa elegantti ja sympaattinen. Itse olisin kuitenkin hieman virtaviivaistanut kokonaisuutta, sillä nyt tässä tuntuu paikoin olevan jo liikaa kaikkea. Sopassa on yliyrittämisen makua.

Pakko myöntää, että tämä suuntaus on inspiroiva ja sopii 12012:lle. Jäsenistöllä tuntuu olevan panostettavaa tällä saralla. On tosin sääli, että musiikkivideo tyytyy maalailemaan yksinkertaisia mielikuvia. Tällaisesta monipuolisesta musiikista syntyy helposti tunne, että laulu sisältäisi kokonaisen tarinan, joten rahkeita parempaankin olisi varmasti ollut.

Minttu: 12012 tuntuu olevan vähän väliä muutoksen kynnyksellä. Bändi aloitti karkealla, synkällä rockilla, siirtyi sitten hiotumpaan ja pelkistetympään tyyliin, käväisi jopa poppirokin rajoilla ja sylkäisi sitten muutamia balladeja ja rokkiralleja liukuhihnaltaan. Tämän jälkeen oli vuorossa taas vähän rankempaa settiä, mitä tällä uusimmallakin sinkulla kuullaan.

Vaikka esimerkiksi 2008 ja 2009 julkaistut balladit Aitai kara... ja Hallelujah iskivät minuun kuin tuhat volttia (hyvällä tavalla, toisin kuin moneen muuhun kuuntelijaan), fakta on, että mitään kovinkaan omaperäistä 12012:llä ei ole ollut tarjolla moneen vuoteen. Bändin tuntuu pitävän kasassa lähinnä Watarun uniikki ääni.

Deicida of Silencella kuulee, kuten Anu sanoi, erään tunnetun metallibändin vaikutteita - mikä lienee tarpeeksi osoittamaan, ettei mitään omaperäistä ole tulossa jatkossakaan. Tällainen vakavuus ja progressiivisuus toimii DIR EN GREYllä sen takia, että bändi on aivan eri tasolla kuin 12012, jota en tämän uusimman pv:n perusteella voi enää kauniimmin kuvailla kuin toteamalla, että tässä on meillä jälleen uusi köyhän miehen DIR EN GREY.

Amber: 12012 ei ole koskaan lukeutunut suosikkiyhtyeisiini. Muutaman vuoden välein on tullut hiukan kuulosteltua, mitä yhtyeellä on meneillään, mutta mitään kovin omaperäistä en ole koskaan löytänyt, mistä syystä yhtye on yhtä tasaisin väliajoin myös jäänyt minulta unholaan. Watarun ääntä olen tosin jo kauan pitänyt miellyttävänä.

Koska olen DIR EN GREY -fani henkeen ja vereen, tämä kappale oli hyvinkin helppoa ja miellyttävää kuunneltavaa. Yhtyettä on vaikea tunnistaa samaksi, jota olen välillä kuulostellut, niin paljon tyyli on ottanut uutta suuntaa. Pidän tästä enemmän kuin aiemmasta 12012:stä, mutta epäilemättä vääristä syistä, ja jos haluan kuunnella jotakin, mikä kuulostaa DIR EN GREYltä, kuuntelen mieluummin alkuperäistä kuin sen kopioita.

12012 ei missään nimessä ole huono bändi. Ehkä heidän pitäisi vain luottaa enemmän itseensä ja omiin sävellys- ja sovitustaitoihinsa muiden hyviksi havaittujen ideoiden kierrättämisen sijaan.