Samuraikitaristi siirtyy uudella albumillaan syvemmälle elektronisen tanssimusiikin maailmaan.
Miyavi julkaisi odotetun uutuutensa MIYAVIn kesäkuun 19. päivä. Ennakko-odotukseni albumia kohtaan olivat korkealla edellisen What's My Name? -albumin ja Samurai Sessions -minialbumin takia. Kuitenkin epäilykseni heräsivät, kun tuli tieto, että albumin tuottaja on tuottanut mm. Usherin, Rihannan ja Taylor Swiftin albumeista vastannut Dean Gillard. Myöskään singlejen tanssipop ei auttanut asiaa.
Heti aluksi täytyy todeta, että tämä ei ole rocklevy. Jos odotit raskaita kitaroita ja tunteikasta huutamista, saat pettyä. Albumi on täynnä elektronista tanssimusiikkia, jolle Miyavin laulu ja kitarointi koettavat tuoda särmää. Myöskään japanin kieltä ei tällä albumilla juuri kuulla. Levy alkaa kappaleella Justice. Kappale jäi mieleeni edelliseltä Suomen-keikalta mahtavana livevetona, jonka lopussa oli nerokasta kitarasekoilua. Odotin siis sitä todella paljon. Albumilla se on saanut uudet soundit taustalaulujen, päällekkäisten kitararaitojen ja syntetisaattoreiden tukemana. En pidä tästä niin paljon kuin livenä kuulemastani, mutta lyriikat pelastavat paljon. Toisena kappaleena on klubihitin kuuloinen Horizon, joka kohautti fanikuntaa rankasti. Kappale on tarttuva ja saa helposti kuulijan mukaansa. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin onneton miksaus, jossa kitarat on piilotettu todella tehokkaasti.
Kolmantena ja neljäntenä ovat itselleni melko yhdentekeviksi jäävät Chase it ja Secret. Ensimmäisessä kertosäkeen huutaminen on ainoa positiivinen asia. Jälkimmäisen suorasukaisen eroottiset lyriikat ja outo laulusoundi herättävät myötähäpeää. Mieluummin kuuntelen Music Free -nimellä kulkenutta liveversiota tästä kappaleesta. Viidentenä onkin levyn ehdotonta parhaimmistoa oleva Cry Like This. Rockin ja EDM:n fuusio toimii todella hyvin, ja se saa itselleni hyvän fiiliksen. Erityisesti vanhemmasta tuotannosta muistuttava kitarasoolo jäi mieleen. Guard you sen sijaan ei vain toimi. En tiedä miksi kyseinen kappale on tällä albumilla. Levyllä lähes poikkeuksetta pitää olla yksi hidas kappale, mutta ei sitä kuuluisi tehdä näin. Kappale ei yksinkertaisesti liikuta minua. On miellyttävää kuunnella jälleen akustista soitantaa Miyavilta, mutta tästä puuttuu oikeastaan kaikki se tunne, mitä vaikkapa Onpu no Tegami aikanaan aiheutti.
Loppupuolisko albumista meneekin jälleen nopeammissa merkeissä. No One Knows My Name (Slap it) on veikeä tanssikappale. Se saa kyllä hymyn huulilleni, ja ilmeisesti artistin itsensä nuoruudesta kertovat lyriikat ovat kyllä hyvät. Hell No on nopea punkhenkinen kappale kantaaottavilla lyriikoilla. Siihenkin on lisätty tosin turhia elektronisia soundeja. Singlenäkin julkaistu Ahead of the light toimii albumillakin hyvin, ja etenkin lopun kitarasoolo todella mahtava. Day 1 ei ole juurikaan muuttunut edellisen minialbumin versiosta, eli tutun turvallista tanssipoppia sekin. Loppuun on vielä laitettu Free World, joka on jälleen melko mitäänsanomaton kappale.
Kokonaisuutena albumi ei ole erityisen hyvä. Tämä ei johdu siitä, ettenkö arvostaisi EDM-skeneä, vaan siitä, että albumilla on aivan liikaa täytekappaleita eikä se muodosta minkäänlaista ehjää kokonaisuutta. Singlekappaleiden lisäksi sillä on vain muutama todellinen helmi. Tuntuu että kappaleita ei olisi mietitty kovin paljoa, vaan levylle on asetettu kaikki materiaali mitä oli tarjolla. Lisäksi tuottaja on latistanut BOBOn voimakkaat rummut ja Miyavin kitaroinnin todella tylsäksi. Tällä levyllä koetetaan selvästi päästä Yhdysvaltojen tanssimusiikin skeneen sisälle. Epäilen kyllä vahvasti tämän onnistumista. Mutta todennäköisesti kappaleet toimivat livenä paremmin. Tällä kertaa tämä Miyavi-fanipoika on kuitenkin hieman pettynyt.
