downy on todennäköisesti valtaosalle JaME Suomen lukijoita täysin uusi tuttavuus. Kyseessä on siis 2000-luvun alkupuolella aktiivisena toiminut post-rock -yhtye, joka saavutti mainetta julkaistuaan neljä nimetöntä albumia ja yhden livelevyn. Vuonna 2004 yhtye päätti jäädä tauolle. Nyt Robin Aoki on kuitenkin päättänyt palata yhtyeensä kanssa luomaan uutta musiikkia. Albumi ilmeisesti valmisteltiin kaikessa hiljaisuudessa, sillä vain vähän aikaa sitten huomasin heidän julkaisseen uusia musiikkivideoita ja kyllähän se albumikin sieltä tuli.
Yhtyeen lähimpänä vertailukohtana voisi pitää Radioheadia. Aoki laulaa falsetilla ja rummut nykivät soolosoittimien tavoin eteenpäin. Kappaleissa on paljon toistoa eikä niissä usein ole kovinkaan selkeää kertosäettä. Yhtyeen luoma maailma on synkkä, introvertti ja ahdistava, hetkittäin jopa luotaantyötävä. Albumi on selvästi tarkoitettu kuunneltavaksi kokonaisuutena, sillä kappaleet tuntuvat yhdistyvän eikä varsinaisia hittejä albumilta löydykään. Se ei tosiaankaan haittaa, mutta se voi olla vieroittava tekijä nykymusiikin yksittäisiä hittibiisejä hakevalle kuuntelijalle. On albumilla silti selkeät kohokohtansa.
Intron jälkeinen Kakushaku Celluloid aloittaa albumin todella aggressiivisillä rytmeillä. Huomioitavaa on etenkin särötettyjen kitaroiden puuttuminen. Kappaleen voima tulee nerokkaasta rumpu/bassotyöskentelystä ja kitarat ovat ikään kuin täytteenä. Jazzahtava Haru to Shura on rentouttavaa kuunneltavaa koko kestonsa ajan. Sen unenomaisessa äänikuvassa Aokin laulu leijaillee kietoen kuulijansa yhä syvemmälle yhtyeen maailmaan. Aru Yoru sisältää jopa klassisen musiikin suuntaan viittailevia purkauksia, jotka on luultavasti tehty voimakkaasti efektoiduilla kitaroilla.
Albumista ei yksinkertaisesti löydy pahaa sanottavaa. Se on vaikea mutta koukuttava ja se kestää useita kuuntelukertoja. Kappaleet vaativat keskittymistä, eli pelkäksi taustamusiikiksi en sitä suosittele. Tietysti hittikappaleiden puuttuminen karkottaa kuulijoita ja tottumattomalle korvalle albumillinen tällaista ilmaisua voi olla turhan hankala pala purtavaksi. Itse kuitenkin nautin albumista täysin siemauksin ja suosittelen siihen tarttumista jokaiselle, jolla herää edes pieni kiinnostus.
Ja mitä tulee Radiohead-vertaukseen, downy ei yritä olla uusi Radiohead. Miksi yrittäisi, sillä Radiohead on yhä elossa ja voi hyvin. Sen sijaan se on onnistunut löytämään paikkansa kokeellisen musiikin kentältä ja sillä paikalla se voi tehdä mitä ikinä haluaa. Sääli että yhtye ei ole saanut tietääkseni kovin suurta kaupallista menestystä, sillä sen se ansaitsisi. Albumin kuunneltuani päällimmäinen toiveeni kuitenkin on, että ei kuluisi kymmentä vuotta ennen seuraavaa julkaisua.
