Yhtye perustettiin vuonna 1986, aikaan jolloin monet garage-bändit kuten Guitar Wolf niittivät mainetta Tokiossa. Neljän hengen ryhmä koostui siihen aikaan siskoksista Ronnie 'Yoshiko' Fujiyama (vokaaleissa) ja Fujii Sachiko (rummuissa), sekä Ricosta (kitarassa) ja Yoshiesta (bassossa). Yhtyeen kappaleen osallistuttua eräälle kokoelmalevylle vuonna 1987, päätti Yoshie vuotta myöhemmin jättää yhtyeen. Hänet paikattiin Mikakolla, joka soitti heidän ensimmäisellä ja ainoalla demonauhallaan, joka julkaistiin sitoutumattoman levy-yhtiön Tokyo Stiffin toimesta. Seuraavana vuonna heidän ensimmäinen mini-albuminsa julkaistiin, ja tämä teki heidät tunnetuiksi myös Japanin ulkopuolella. Julkaisun myötä he saivat ensimmäiset tarjouksensa ulkomaalaisilta levy-yhtiöiltä.
Vuonna 1990 Mikako ja Rico jättivät yhtyeen aloittaakseen oman projektinsa nimeltä Sleeze Sisters. Heidät korvasivat Omo (bassossa) ja Eddie (kitarassa), joka oli ainoa mies yhtyeen historiassa. Sopiakseen joukkoon paremmin, hän piti välillä peruukkia, josta voi nähdä valokuvia yhtyeen kotisivulla. Hänkään ei tosin viihtynyt ryhmässä kauaa, vaan palasi vuonna 1991 takaisin yhtyeeseensä MAD3. Yhtyeen kutistuessa trioksi, Ronnie otti kitaristin roolin. He kutsuivat Gakun mukaan avustamaan saksofonilla heidän kiertueellansa. Yhtye matkusti myös ensi kertaa Australiaan, indielevy-yhtiö Au-Go-Gon kutsuttua heidät levyttämään esikoisalbuminsa siellä. Vuotta myöhemmin amerikkalainen Rockville julkaisi kyseisen levytyksen USA:ssa.
Vuosien 1992 ja 1995 välillä eri japanilaiset ja ulkomaalaiset levy-yhtiöiden julkaisivat monia yhtyeen singlejä. The Spell Stroll oli ensimmäinen eurooppalaisen levy-yhtiön julkaisema levytys. Vuonna 1995 toinen kitaristi Aya liittyi yhtyeeseen, muttei viihtynyt sen riveissä kauaa. Ennen yhtyeen 10-vuotispäivää, Omo lähti omille teilleen ja Yama korvasi hänet. He pyysivät myös toista saksofoninsoittajaa avustamaan yhtyeen Japaninkiertueella. Vuonna 1997 Ronnie julkaisi soolosinglen Coney Island.
Seuraava vuosi toi mukanaan kehityksen tuulia. Yhtye lähti suurelle Japaninkiertueelle, soitti monia one-maneja sekä pistäytyi Amerikassa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa sekä ensi kertaa myös Euroopassa. Suuren menestyksensä myötä he myös palasivat moneen kertaan maihin, joissa olivat jo esiintyneet. Vuonna 2002 he soittivat ensimmäistä kertaa Kiinassa, sekä Quentin Tarantinon elokuvassa Kill Bill Volume 1, jossa he esittivät itsejään. Ravintolakohtaus herätti suurta huomiota länsimaissa. Heidän kappaleensa "Woo Hoo" , joka oli myös mukana elokuvan alkuperäisellä sountrackilla, teki yhtyeestä entistä kuuluisamman. Heidän basistinsa elokuvassa oli Yamaguchi Yoshiko, josta tuli myöhemmin vuonna 2004 yhtyeen virallinen jäsen. Se, että Omo palasi soittamaan yhtyeen kanssa monen liven ajaksi, ja että Saki nimettiin avustavaksi basistiksi Japanin kiertueelle, viittaa siihen, ettei Yama enää kuulunut yhtyeeseen.
Vuonna 2004 brittiläinen levy-yhtiö Sweet Nothing julkaisi yhtyeeltä nimensä alla monia albumeja ja kaksi singleä . Woo Hoo ja I'm Blue nousivat Britannian singlelistan sijoille 28 ja 71. Heidän vuoden 2004 maailmankiertueensa sisälsi esiintymisiä monissa eri maissa, jonka jälkeen yhtye piti lyhyen tauon. Amerikkalainen levy-yhtiö NORTON Records julkaisi coversinglen 19th Nervous Breakdown, joka oli mukana albumilla, jolla monet yhtyeet coveroivat Rolling Stoneseja. Kahtenakymmenentenä juhlavuotenaan he eivät soittaneet moniakaan konsertteja. Joitakin keikkoja heittivät sen sijaan Guitar Wolf ja MAD3, heidän muinaisen kolleegansa Eddie Legendin yhtye.
