Rajoja rikkova yhtye seikkailee maailmanlopun tunnelmissa.
MUCC on palannut. Kovin pitkästä poissaolosta ei tosin ole kyse, sillä eipä edellisestä albumista ole vasta kuin parisen vuotta. Toki yhtye on ollut myös konserttirintamalla ahkera, mutta me Euroopan periferian asuttajat unohdumme aina niin kovin helposti. Malttamatonta uuden albumin odotusta tosin ei minulle henkilökohtaisesti aiheuttanut niinkään live-esiintymisien puutostauti kuin se seikka, että yhtyeen edellinen albumi Shangri-La oli räikeässä uudistuneisuudessaan mielestäni MUCCun uran vahvimpia kokonaisuuksia. Tuo albumi oli villillä tyyli-ilottelullaan väkevä osoitus MUCCun luomisvoimasta ja siitä, että yhtye ei totisesti pelkää antaa vanhoille faneilleen kovia pähkinöitä purtavaksi. Monelle omituinen sekametelisoppa-albumi oli varmasti suoranainen pettymys, vaikka toki pieniä viitteitä erityisesti kiinnostuksesta tanssittavampaa rockia kohtaan oli jo aikaisemmalla Karma-albumilla. Tässä valossa on, ja oli pitkät vuodenajat tämän kirjoittaneelle, erittäin mielenkiintoista päästä kuulemaan, mihin suuntaan musiikillisia raja-aitoja pelkäämättömät tutkimusmatkailijat uudella albumillaan soittoaan vievät.
Tiedostot aloittavat virtauksensa soittolistana. Ensimmäisenä kappaleena toimii albumin nimibiisi. Käyntiin lähtee ikiaikainen pop-musiikista tuttu sointukulku pelkistetysti yksinäisellä kitaralla, joka saa seurakseen pianon säestyksen. Aluksi sovitus tuntuu melkein parodiallisen kliseiseltä. Erittäin muccumainen melodia on kuitenkin tehokas, ja kasvavaa sorttia oleva laulu toimii loppujen lopuksi erinomaisena avauksena levylle. Itse näen, että nimikappaleella on levyn aloittajana edessä olevaa albumia esittelevä funktio. Hieman kulahtaneista sointukierroista huolimatta sovitus on sopivalla tavalla tarttuva ja mielenkiintoinen. Väliosan ihmeellinen proge-boogie iskee kuin halolla niskaan ja katoaa aivan yhtä yllättäen. Biisi kuulostaa vanhoista elementeistään huolimatta raikkaalta, uuden ja vanhan MUCC-soundin kokoavalta.
Ender Ender oli yksi ennen albumia julkaistuista sinkkubiiseistä. Valinta on mielestäni kaikkea muuta kuin ilmeinen. Kappaleessa on toki hittipotentiaalia säkeistön hoilotusmelodioineen, mutta kokonaisrakenteeltaan se on melkein kaoottinen, ja tämä vain positiivisessa mielessä. Ensi kuulemalta ei kappaleesta tunnu jäävän paljon yleisönhuudatusta enempää käteen, mutta useammilla kuunteluilla siihen alkaa päästä sisälle, mikä on aina onnistuneen sävellyksen merkki. Musiikillisesti biisi on kummallinen fuusio edellisen albumin Mr. Liarista geneerisen kliinisine runttausheviriffeineen ja G.G.stä elektronisine efektikokeiluineen. Erityisesti pääriffi on onnistunut, muu ränkyttely ei sitten ehkä niinkään. Väliosan mielipuolinen elektrosekoilu saa hymyn huulille. Viittaus edellisen albumin sisarraitaan on ilmeinen viimeistään, kun tuttu ”Dive or die” -repliikki tulee kierrätettyä. Mikäpä siinä. Erittäin mielenkiintoinen radiohitin ominaisuudet ja villin kokeellisuuden yhdistävä raita.
Tämä trendi, ettei yksikään biisi ei ole vähääkään samanlainen kuin edeltävä, jatkuu Ms. Fearilla. Alun räkäinen thrash-metal-riffi vaihtuu tyypillisempään nykymetallirymistelyyn käyden läpi samantyylisiä sovitusratkaisuja kuin muutamat laulut Gokusai-albumilla. Kuuntelun jälkeen ei laulusta oikein jää mitään käteen. Ehkä Ender Enderin kokeellisuuden jälkeen perinteisempi meno vain ei tunnu tarjoavan niin paljon. Kolmosraita jää kantamaan levyn metallisimman biisin leimaa.
Halo palaa jälleen iskusävelmällisemmälle linjalle. Tämä on kai sellainen tyypillinen ”anime-tunnari -biisi”. Semmoisena kuitenkin toimiva. Kengurumeininki ei ole liian päällekäyvä vaan biisi rullaa raikkaalla tapaa keveästi eteenpäin, vaikkei poljennossa sinänsä juuri hidastella. Erittäin onnistunut ja tarttuva kertosäe on ehdoton kohokohta. Sovituksessa on samanlaista moniulotteista kieroutuneisuutta kuin Enderissä. Seuraava raita Tell me ei yllättäen vaihdakaan metallivaihteelle vaan on hyvin samankaltainen melodinen veisu hieman aikuisempaan makuun vain. Vaikka se ei tarjoakaan ehkä aivan yhtä raikkaita melodioita kuin Halo, ansaitsee erityisesti kertosäkeen hitaampi pulssi ja sitä edeltävä rytmikäs välisoitto kiitosta. Dramaattiset melodiat tuovat etäisesti mieleen L'arc~en~cielin musiikin.
Tässä vaiheessa levyä uskaltaa jo vetää aran johtopäätöksen, että musiikillinen yleislinja jatkaa melko lailla suoraan siitä, mihin Shangri-La jäi. Varhaisaikojen pandameikattu melankolista vaihtoehtometallia pääasiallisena tyylinään esittävä yhtye on kerta kaikkiaan takanapäin. Näin on tietysti ollut jo pitkään, mutta tämän kirjoittaneella ainakin oli Shangri-Lan mullistavuuden jälkeen ihan realistisia odotuksia myös siitä, että yhtye olisi voinut taas keksiä jotain ihan uutta. Tai vanhaa. 999 — 21st Century World ainakin edustaa ideatasolla jotain vanhakantaista, peräti alkeellista. Tulee väkisinkin mielleyhtymä ”tämän albumin Honeysta”, mutta tarttumapinta vain puuttuu kokonaan. Biisi sujahtaa rämisevänä välisoittona ohitse korvien eikä herätä mitään muuta kuin odotuksen seuraavaa kappaletta kohtaan; josko se onnistuisi tarjoamaan suurempia elämyksiä.
Ja totta maar 396 (mi-ro-ku) -niminen ralli onnistuukin herättämään taas mielenkiintoa. Vahvasti dominoivasta bassosta melkein tahtoisi yhtään levyn sävellyskrediittejä tuntematta vetää päätelmän, että YUKKE olisi tämän teoksen takana. Meno on todella funk, mikä nyt ei sinänsä ole ehkä ennenkuulumaton kokeilu MUCC-albumilla. Kuorosovitus kuitenkin kaikessa eksoottisuudessaan on. Musiikillisesti levyn yllättävintä antia ja myös kirkkaimpia helmiä.
Vastaavanlaisia yllätyksiä ei valitettavasti levyn loppupäässä enää kuulla. Shangri-Lalla huomasin albumikokonaisuuden olevan huomattavasti joitakin osiaan korkeampi. Itsessään keskinkertaisemmatkin laulut palvelivat albumilla, jossa oli niin paljon keskenään radikaalisti erityylisiä kappaleita, ettei hieman mielikuvituksettomammista ja kaavoja noudattelevista lauluista niin häiriintynyt albumia kuunnellessa.
The End of The Worldilla joko nuo keskinkertaiset kappaleet ovat vielä keskinkertaisempia tai sitten albumin kirkkaimmat hetket vain eivät yllä edeltäjänsä vastaavien tasolle. Voisin jopa väittää, että syytä löytyy vähän molemmista. Japanese on tyypillinen melodinen rock-biisi, jonka iskelmällinen kertosäe toki on tarttuva, mutta sovituksesta puuttuu terä, joka tekisi laulusta oikeasti mielenkiintoisen - kun ei melodiassakaan ole oikeastaan mitään hengästyttävää tunteisiinvetoavuutta vaan se kuulostaa pikemminkin vain vanhojen kuvioiden toisintamiselta. Hallelujah tuntuu käsittelevän kaikki samat ongelmat, mutta vain hevikategoriassa. Riffittely on lähinnä banaalia alavireistä rynkytystä, jollaista viimeisen vuosikymmenen aikana on muutenkin kuultu joka tuutista. Väsynyt breakdown ei herättele toiveita muuten kuin ehkä tahattomana tai todella hyvin kätkettynä huumorintapaisena elementtinä.
Koska tähänkin asti on tullut vertailtua uutukaista vahvasti edeltäjäänsä, niin sanottakoon nyt vielä, että World's End —In It's True Light— edustaa kaiketi tämän albumin Marry Youta; se on kaikessa naiiviudessaan kerrassaan hilpeän tekopirteä duurirenkutus. Ei tästä puuttuisi enää kuin Tatsuroun eläytyvä käninätulkinta. Tässä kohtaa, vaikkei sanoista muuten ymmärtäisikään, ainakin kappaleen otsikon näennäisen ristiriitaisuuden kappaleen musiikillisen sisällön kanssa voi sanoa olevan kertakaikkisen nerokasta. Onhan toki erittäin mukava kuulla, että maailmanloppu todellisessa valossaan on tämmöistä iloista pomppimista pakollista reggae-väliosaa tietenkään unohtamatta. Tai voisihan tämän pessimistisemminkin tulkita niin, että maailmanloppu on enää ainoa todella iloinen asia, mitä tässä mielettömässä elämänpyörässä voi odottaa. Kontrastina riemukkaalle toiseksi viimeiselle raidalle levyn päättää melko tyypillinen surumielinen tunnelmointi Shinde Hoshiihito, jossa käydään lävitse niin dramaattiset melodiat kuin jousisovituksetkin. Päätöskappalekaan ei tunnu tarjoavan mitään suurempia elämyksiä. Shangri-Lan riipaisevan surumielisiin melodioihin ei ylletä eikä Kuchiki no toun järisyttävää eläytymistä saavuteta.
Valitettavasti lopetuskappale jättää vähän valjun maun levystä, mikä ei tietenkään ole yksinomaan sen syy. MUCC jatkoi rohkeasti Shangri-La-albumin linjaa, mutta lopputuloksena The End of The World ei ole läheskään edeltäjänsä veroinen mielenkiintoisuudessa ja kokeellisuudessa. Selvästi keskitasoisia kappaleita on päästetty levylle liikaa, ja joitain veisuja tuntuu vaivaavan lievä viimeistelemättömyys. Toki myös sovituksellisia napakymppejä löytyy, mikä ehkä entisestään korostaa vähemmän iskevien kappaleiden ali- tai keskisuoritusta. Niitä ei kuitenkaan ole niin paljon, että ne jaksaisivat kannattaa kokonaisuuden kiitettävälle tasolle.
Itse yhtye ei osoita väsymisen merkkejä. Erityisesti Tatsurou ihastuttaa laulannallaan, joka on vuosien saatossa kehittynyt vain parempaan suuntaan. Myös pääasiallinen sävellysvastaava, kitaristi Miya, ansaitsee pisteet hienovaraisista sovituksistaan ja prameilemattoman tyylikkäästä soitostaan. Mies säästelee tyylitajuiset kitarasoolonsa vain harvoihin ja valittuihin biiseihin, joissa ne sitten istuvat kokonaisuuteen aina lähes täydellisesti. Rytmisektio YUKKE ja Satochi takaavat pohjan pysyvyyden. MUCC on niitä yhtyeitä, joista kuulee, että soittajat ovat olleet yhdessä jo toista vuosikymmentä. Soiton laatu on aina taattua, kuten on tietyllä tapaa myös yhtyeen tyyli, sillä aina kokeellisempienkin albumien joukosta löytyy niitä taatusti tunnistettavia elementtejä. The End of The World lunastaa helposti paikkansa MUCC-albumien kronologiasta poikkeuksellisen viihdyttävänä teoksena, jonka pariin kyllä jaksaa palata. Pettymyksen tunteet nousevat lähinnä siitä, että kokonaisuudessa ei millään ylletä mestarillisen edeltäjäalbumin tasolle, vaan mikäpä olisi yhtyeelle sen kannustavampaa jatkaa taistelua ja ylittää itsensä seuraavalla kerralla.
