Angelina Jolien ohjaama elokuva
Unbroken – Murtumaton ei ennakko-odotuksista huolimatta niittänytkään suurta suosiota Oscar-kansassa, vaan jäi parhaan filmatisoinnin sekä äänimaailmansa kahdesta ehdokkuudesta huolimatta ilman odotettua parhaan
elokuvan ehdokkuutta. Jolien kädenjälki on kuitenkin vahvaa ja äärimmäisen tunnelatautunutta, ja myös ohjaaja itse on kertonut elokuvan kuvauksien aikana vuodattaneensa kyyneliä kerran jos toisenkin. Vahvasti empaattisella tuoreella ohjaajalla onkin takanaan
vuosien kokemus paitsi kansainvälisestä hyväntekeväisyystyöstä, myös elokuvanteosta. Tämä kokemus näkyy valkokankaalla, tietenkin näyttelijä-tuottaja-aviomiehen,
Brad Pittin, tukea unohtamatta.
Japanilaisen musiikin ystävät odottivat taatusti elokuvaa innoissaan myös näyttelijävalintojen takia. Elokuvan sadistista, englantia taitavaa japanilaissotilasta esittää muusikko ja näyttelijä
Takamasa Ishihara, joka tunnetaan paremmin artistinimellään,
Miyavina. Toistaiseksi ainoa kokemukseni japanilaisartistien aluevaltauksista valkokankaille on
Camui Gacktin vuonna 2003 ilmestynyt elokuva
Moon Child, joten itselleni Murtumaton on ensimmäinen näkemäni Miyavin näyttelijäsuoritus.
Elokuva kertoo häkellyttäviin tositapahtumiin perustuen Olympiaurheilija
Louis ”Louie” Zamperinin taistelusta sodassa ja hänen haaksirikostaan Tyyneen valtamereen, minkä jälkeen hän joutuu japanilaiselle vankileirille. Siellä hän kohtaa alikersantti
Watanaben (Miyavi), jolla on yksi viesti vangeilleen: he ovat Japanin vihollisia sodassa, ja heitä kohdellaan sen mukaisesti.
Miyavin roolihahmo on mukana elokuvan toisella puoliskolla, ja alusta asti on selvää, että todellinen Watanabe (”The Bird”) lienee ollut hulluuden partaalla keikkunut, sodan varjolla vääränlaista vallankäyttöään oikeuttanut surullinen tapaus, jollaisia
sotahistoria on tulvillaan maasta ja kansallisuudesta riippumatta. On vaikeaa yrittää nähdä tällaisten henkilöiden ajatusmaailmaan, mutta elokuvan lähdemateriaalin mukaan Watanabea on kuvailtu älykkääksi hirviöksi, mikä kertoo hyvin hänen teoistaan myös
tässä elokuvassa. Miyavi ottaa hahmostaan hyvin kylmänviileän otteen. Hidas, laskelmoiva ympäristön tarkkailu ja huolella valitut sanat uhkaavan vaikutelman luomiseksi ovat läsnä jokaisessa kohtauksessa, jossa japanilaistähti on mukana.
Elokuvaa koskevissa haastatteluissa Miyavi itse on kertonut halunneensa esittää nimenomaan inhimillisen puolen edustamastaan, amerikkalaisille sotilaille hirviöksi muodostuneesta kiduttajasta, mutta juuri tätä inhimillisyyden piirrettä olisi voinut
korostaa jopa enemmän. Toisaalta on ymmärrettävästi vaikeaa tasapainotella sen välillä, kuinka sadistisen ”kukkoilijan” julkiminää erotetaan hänen oikeasta psyykestään suljettujen ovien takana, ja kuinka tämä ero esitetään valkokankaalla. Miyavi onnistuu
paikka paikoin tässä varsin mallikkaasti. Miyavilla on ilmeikkäät silmät, joita hän käyttää hyödykseen, mikä osittain korvaa hieman kaipaamaani moniulotteisuutta hahmon elekielessä. Näissä hetkissä hän välittää kiehtovasti yhdellä ohikiitävällä katseella
ajatuksia siitä, että Watanabe ei ehkä itsekään aina ole tietoinen, toimiiko hän kasvatuksensa, kulttuurinsa ja sodan kovettamana uhrina vai osittain mielipuolena, hemmoteltuna rikkaan perheen lapsena. Nämä hetket ja tunnetilat olivat mukavaa ja ajatuksia
herättävää katseltavaa, ja niitä olisi mielellään katsonut enemmänkin. Nyt Miyavin roolihahmo jäi omaan makuuni hieman liian yksiulotteiseksi. Välillä Watanaben kylmä suhtautuminen vankeihin toi mieleen jopa työhuoneessaan kissaa sylissään silittävän
”superpahiksen”. Ilman juonipaljastuksia lienee turvallista kertoa, että varsinkin elokuvan loppupuolella Watanaben hahmoon on selkeästi haettu inhimillisyyttä käsikirjoituksesta asti, mutta näissäkin kohtauksissa on kompastuttu omaan makuuni aavistuksen
liian kliseiseen ulosantiin.
Murtumaton on ehdottomasti nappivalinta niille katsojille, jotka haluavat kokea vahvan, tositapahtumiin perustuvan selviytymistarinan. Elokuvan pohjavire on koko 137 minuuttia katkeransuloinen ja jopa aavistuksen ahdistava, mikä kertoo tunteita herättävästä
filmatisoinnista ja ohjauksesta sekä tarinankerronnallisesta vaikuttavuudesta. Elokuva on visuaalisesti uskomattoman kaunis, enkä ihmettele Oscar-ehdokkuutta kuvaaja Roger Deakinsille, sillä elokuvan värimaailma ja kuvaustyyli ovat huippuluokkaa. Pidin
kovasti myös elokuvan äänimaailmasta. Roolisuorituksista ehdottomasti vahvin oli pääosanesittäjä
Jack O’Connellin Zamperini, jonka uskomaton selviytymistarina on vertaansa vailla. O’Connellin tulkinta on pääsääntöisesti todella uskottavaa ja luonnollista.
Siitä huolimatta myös Zamperini olisi kaivannut hieman samaa syvyyttä kuin alikersantti Watanabe, sillä välillä kerronta keskittyi liikaa Zamperinin fyysisen kestävyyden ja jaksamisen korostamiseen ja henkinen puoli jäi vähemmälle kuvailulle.
Elokuvan suositusikäraja Suomen levityksessä on 16 vuotta, ja elokuva sisältää väkivaltaa sekä voimakkaita kohtauksia.
