Raportin kohteena helmikuinen ilta, Helsinki ja junnaava japanilaismusiikki. Elävänä.
Kuudennella linjalla Helsingissä päästiin 12. helmikuuta todistamaan arvokasta kulttuurivaihtoa. Perinteisen pop-musiikin säännöt ja lainalaisuudet oli parempi unohtaa, kun lempeän tuulista talvi-iltaa saapui Japanista asti lämmittämään kovin kummallinen, muun muassa kokeellisen meteli- ja krautrockin parissa puuhaava yhtye nimeltään Nisennenmondai. Lisäksi näille kaukaisen idän sankarittarille oli saatu lämmittelemään perin mystinen helsinkiläiskokoonpano K-X-P. Kumpaakaan yhtyettä ei paikalle saapunut utelias raportoija tuntenut ennestään, joten ilmassa leijaileva odottava jännitys oli illan pidetessä tiivistyvää sorttia. Pienen konserttipaikan tunnelma oli muutenkin alusta asti sangen intensiivinen ja tunnelmallinen, kun väkeä kertyili tasaiseen tahtiin paikalle täyttäen ahtaita nurkkia kohtuullisesti.
Ovien avaamisesta elävän musiikin alkamiseen oli miellyttävästi vain tunti, mikä uskoakseni riitti hyvin yleisön sisäänottamiseen niin pienessä paikassa kuin Kuudes linja. Tarkasti aikataulussa kello yhdeksältä asteli kahdesta kevyestä rumpusetistä ja mitä erilaisimmista syntetisaattoreista ja efektipedaaleista täyteen ladatulle lavalle neljä mysteerimiestä mustiin huppuihin pukeutuneena. K-X-P oli illalle mitä mielialaa kiihoittavin tunnelmanlämmittäjä. Helsinkiläisten musiikkitaikureiden äänimaailma oli tuhtien elektronisten looppien päällä rönsyilevää hallittua metelikaaosta. Junnaavia ja toistoon perustuvia rytmejä varioitiin mielenkiintoiseksi seurattavaksi kahden rumpalin taitavan yhteissoiton voimin. Kaiken maailman avaruussuhinoiden ja -ujellusten seasta kirkkaimpana riemun aiheena nousi esiin solistisena instrumenttina käytetty pasuuna, jonka tuomiollinen kumahtelu erottui mainiosti edukseen muuten ajoittain silkaksi myrskyäväksi melumuuriksi leviävästä miksauksesta. Äänimaailmaa hallitsivat ylivoimaisesti sisuskaluissa asti väräjävät bassotaajuudet. Suoliintuntuva jumputus ja sen päälle luodut ilahduttavan vapaamuotoiset ja monipuoliset äänet sekä silloin tällöin esiin pilkahtelevat melodiat yhdistettynä hämärään valaistukseen loivat mielikuvan jonkinlaisesta futuristisesta tieteiselokuvan psykedeliayökerhosta. Ainakin osa yleisöstä näytti hytkyvän mukana kuin hypnotisoituna, ja kolmisen varttia viihdyttänyt yhtye teki varmasti lähtemättömän vaikutuksen; Jos ei ihan kaikkiin kokeneimpiin konkareihin, niin ainakin suurimpaan osaan yleisöä.
Villin musiikkikarkelon laannuttua raijattiin K-X-P:n laaja-alainen laitteisto rivakasti pois ja illan pääesiintyjinä toimivat muusikot saapuivat virittelemään soittimiaan lavalle. Puolisen tuntia kesti vilkasta kuhinaa, jonka jäljiltä lavalla olivat enää äärimmilleen yksinkertaistettu kolmiosainen rumpusetti, basistin avara työpiste vasemmassa reunassa sekä huomiota herättävän suuri kokoelma erilaisia kitaran efektipedaaleja oikealla. Tietysti myös itse muusikot. Vailla sen kummempia dramaattisuuksia käynnisti kitarataiteilija Masako Takada elektronisista efektivermeistään soimaan tarttuvan loopin, jonka päälle yhtye alkoi suurella hartaudella, vähääkään kiirehtimättä kutoa elävää äänimattoaan. Lopulta rummut ja basso vakiintuivat soittamaan kurinalaisen vähäeleistä rytmiä, jonka päälle Takada taikoi kitarastaan toismaailmallisia ääniä: ei suinkaan mitään umpimähkäistä meteliä vaan huolella rytmiin istuvia korahduksia, kohinoita, ufo-sädetyksiä ja ties mitä muuta kuvitella saattaa.
Hypnoottisen lumoava äänimaailma sai helposti ajantajun katoamaan, mutta kappaleiden kesto huiteli mitä varmimmin keskimäärin ylitse kymmenen minuutin. Jo muutaman ensimmäisen kappaleen aikana kuitenkin tuli jokaiselle ummikollekin varmasti selväksi, mistä Nisennenmondain musiikissa oikein on kysymys, sillä keskenään olivat kaikki kappaleet sangen samanlaisia. Kukin koostui vain muutamasta erilaisesta rytmisestä kuviosta, joiden kurinalaisesta jatkuvuudesta pitivät basisti Yuri Zaikawa ja rumpali Sayaka Himeno huolen.
Katsekontaktia yleisöön välttelevä ja kaiken kaikkiaan eleettömän keskittynyt, kellontarkka esiintyminen loi vahvan vaikutelman pelkkien koneellisten rytmisekvenssien kuuntelusta. Melkeinpä ainoa asia, mikä tämän vaikutelman vääräksi todisti, olivat silmien edessä elävinä soittavat muusikot. Erityisesti Himenon järkähtämätön rytmipohjan ylläpito oli omiaan herättämään melkoista hämmästystä. Väsymättömältä vaikuttava rumpali takoi 16-osarytmiä hi-hatiinsa käytännössä lähes koko konsertin ajan käyttäen bassorumpua ja virveliä varmasti juuri niin säästeliäästi kuin oli tarvekin. Yksikään isku ei tuntunut menevän ohi tai jäävän välistä. Samanlaisella tuimalla tiukkuudella poimi Zaikawa bassosta rytmikkäät nuottinsa eikä yhtään enempää. ”Ei huteja. Ei krumeluureja”, olisi Nisennenmondain esiintymisen motto voinut kuulua.
Kappaleet seurasivat toisiaan korkeintaan vesihuikan mittaisin tauoin. Minkäänlaista yleisökontaktia tai muuta ulkomusiikillista puuhastelua ei tarjottu. Pitkien kappaleiden välit tuntuivat itse asiassa olevan nimenomaan tarkoitettuja selkeästi fyysisesti vaativinta työtä tekevän rumpalin tankkaustauoiksi, joiden jälkeen taas jatkettiin armotonta puurtamista. Musiikillisesti koko esitys nimittäin olisi voinut aivan hyvin olla vain yhtä suurta äänimaisemakudelmaa. Kitarasta ei taidettu kuulla riffin riffiä koko konsertin aikana vaan tuttu kielisoitin toimi yksinomaan ohjaimena toismaailmallisille efekteille. Tämän takia saattoi konserttikokemus olla tavanomaiselle, riffirokilla tunnelmaan pääsevälle tallaajalle jopa hieman puuduttava. Kuudennelle linjalle näytti kuitenkin tuona iltana saapuneen lähinnä asiaansa perehtyneitä ja mielenkiinnolla esitystä seuraavia, nimenomaan tämän musiikkityylin harrastajia. Heille, kuten tämän kirjoittaneen kaltaiselle yleisesti kaikenlaisesta uteliaalle, jätti Nisennenmondai varmasti mieleenpainuvan ja vaikuttavan kokemuksen. Muusikot esittivät kappaleensa aina viimeisiin tahteihin asti ilmeenkään värähtämättä. Lopussa kitaristi Takada nappasi itselleen mikrofonin ja kiitti suosiotaan osoittavaa helsinkiläisyleisöä englanniksi. Yhtye vaikutti suorittaneen iltansa työn juuri sillä tarkalla tasalaatuisuudella kuin oli ollut tarkoituskin, eikä tuon työn tulosta voi moittimaan mennä. Nisennenmondai tarjosi varmasti omanlaisensa elämyksen niin yhtyeen ja edustamansa musiikin vannoutuneille ihailijoille ja harrastajille kuin aiheeseen hieman vähemmänkin perehtyneille.
Kun sitten salin hiljennyttyä suurimmista meluista alkoi olla aika kadota takaisin Helsingin aina valaistuille kaduille, nousi taide-elämyksen lumouksesta hiljalleen palautuvan raportoivan seikkailijan mieleen villi kuvitelma, että ehkä illan musiikkikokemuksesta olisi voinut saada vielä hieman eläväisemmän ja ikimuistoisemman vaikkapa railakkaammalla lavaesiintymisellä. Satunnainen tanssahtelu lavalla rytmikkään musiikin tahtiin ei olisi välttämättä tehnyt pahaa konsertin viihdyttävyysarvolle. Nisennenmondain edustamaa musiikkityyliä melkolailla laiskasti kuunteleva musiikillinen tutkimusmatkailija saattoi jälkeenpäin jopa röyhkeästi jäädä kaipaamaan hieman variaatioita illan yhtyeen musiikilliseen antiin, mutta hän saattoi hyvin olla mielipiteineen vain ummikko, joka ei aivan täydelleen kyennyt ymmärtämään Nisennenmondain edustamaa taidemuotoa.
Yhtyeen valitsema, eleettömässä tarkkuudessaan miltei konemainen ilmaisutapa oli omalla tavallaan toki kiehtova, mutta skeptikko saattaisi silti vaikka esittää kriittisen kysymyksen varman päälle pelaamisesta. Oltaisiinko jotain vielä jännittävämpää ja räiskyvämpää voitu kokea pienellä lisäpanostuksella konsertin tiettyihin osa-alueisiin? Varmasti. Lähes yhtä varmaa on myös se, että moista lisäräiskyvyyttä tuskin kaikki olisivat kaivanneet ensinkään. Alussa esitetty maininta arvokkaasta kulttuurivaihdosta on tässä syytä muistaa. Nisennenmondai esitteli itsevarmasti oman musiikkinsa omalla tavallaan ja jäi täten persoonallisella tyylillään takuulla paikallaolleiden mieleen.
