NoGoD - V

Albumin nimeäminen roomalaisella numerolla sen mukaan, monesko yhtyeen levy sattuu olemaan kyseessä, ei lie koskaan ollut niitä mielikuvituksellisimpia mahdollisia nimeämisideoita. Pikemminkin pelkällä järjestysluvulla nimetty albumi antaa itsestään melkein luotaantyöntävän vaikutelman kuin julistaen, että nyt on yhtyeeltä luova voima loppu. Onneksi historia usein on todistanut tällaiset harkitsemattomasti pintaan nousevat mielleyhtymät vääriksi. NoGoD liittyy epäileväisistä ennakkoluuloista piittaamatta viidennellä albumillaan V:llä melkein ikiaikaisen levynotsikointiperinteen kaanoniin, ja myös osoittaa, että sisältö voi tylsästä otsikosta huolimatta olla verevää ja ennen kaikkea innostunutta.

Jo yhtyeen jäsenten kuvista voi päätellä NoGoDin olevan värikäs yhtye, vaikka japanilaisissa rockpiireissä onkin asuilla hätkähdyttäminen jo melko lailla mahdotonta. Kolme kokomustaan perusvaatetukseen luottavaa vakavammanpuoleista yrmyä, tyttömäinen basisti Karin sekä valkoiseksi naamaltaan meikattu ja jonkinlaiseen pelikorteista valmistettuun hartiahärpäkkeeseen sonnustautunut solisti Dancho onnistuvat juuri harkitulla vastakohtaisuudellaan jäämään V-albumin promokuvista mieleen. Ainakin paljon paremmin kuin yhtyeellinen kilpaa kimaltelevia joulukuusia, joiden seasta aina ei edes erota itse muusikoita.

Ja jos kumma ulkonäkö jymähtää tajuntaan kertalaakista, niin kykenee siihen kyllä levyn musiikkikin. Aloitusraita Utsushiyo Horror Show jytistelee varmaotteisen tyylitietoisella heviriffittelyllä jättäen hitaammat armotta jälkeensä. Hidastuksia ei matkan varrella suoda vaan kappale kaahaa läpi kestonsa yhtenä riffien myrskynä, eikä jätä varsinaisesti mieleen ainakaan ensikuulemalta muuta kuin viehättävän rytmikkäästi rullaavan väliosan. Sanotaanhan sitä, että aloituskappaleen tärkein tehtävä on temmata kuulija mukaan, eikä välttämättä jäädä minään iskelmähittinä mieleen. Sellaisena toimii Utsushiyo Horror Show erinomaisesti, ja kyllä sen useampien kuunteluiden myötä huomaa keskinkertaisen tarttuvaksikin. Mitään erityisen kiehtovaa musiikillista sisältöä ei ehkä ole tarkoituskaan ollut aloitusräminään sisällyttää.

Erityismaininnan arvoiseksi nousee joka tapauksessa heti hyytävästä aloitushuudosta pitäen Danchon erittäin vahva ja omalaatuinen laulutyyli. Näinköhän solisti on vaikuttunut sellaisista metallimusiikin kultakurkuista kuin Rob Halford tai Bruce Dickinson? Vertailussa ainakin päästään samalle viivalle, sanovat hevijäärät mitä tahansa.

Bye Bye Zetsubou jatkaa jokseenkin yhtä raskaana ja vauhdikkaana kuin aloitusraita, mutta nyt mukaan on ympätty tappavan tehokas kertosäe, joka jää kertaheitolla päähän soimaan. Yksinkertaisuudella yleensä voittaa, mitä tehokkaisiin hittikappaleisiin tulee, ja sellaisena on levyn kakkosraita hyvin onnistunut. Matka jatkuu tällä varmaotteisella tyylillä, jossa raskaita riffejä yhdistellään tarttuviin ja vahvoihin laulumelodioihin sekä rytminvaihteluihin, jotka eivät läheskään aina tyydy menemään sieltä aidan matalimmasta kohdasta. Jos kappaleita pyörittää taustamusiikkina, saattaa niistä jäädä vaikutelma hieman harmaana massana, mutta kun kuunteluun keskittyy, huomaa sovitukselliset yksityiskohdat ja materiaalin omalaatuisuuden paremmin, vaikkei tässä nyt mistään musiikillisen persoonallisuuden merkkipaalusta olekaan kyse.

NoGoD tuntuu luottavan hyväksi todettuihin resepteihin vaivautumatta sen kummemmin keksimään mitään omia kikkailuja, ja joskushan sellainen toimintatapa on erittäinkin järkevä. Levyn kuuden ensimmäisen kappaleen aikana aina välillä iskee jopa sellainen tunne, että levy voisi musiikin puolesta oikeastaan olla ihan mitä tahansa amerikkalaista nykymetallia, sen verran hyvin on vaikutteet länsimaista omaksuttu. Toisaalta ajoittain iskevät, kuin harkitusti ripoteltuina huomionherättäjinä, jotenkin ”japanilaismaisemmat” elementit selkeässä kontrastissa perusmateriaaliin. Esimerkkinä tällaisesta efektistä mainittakoon Pandoran hillitön syntikkamelodia, jonkalaista ei oikein voisi kuvitella muualta kuin animen maasta raikavan.

Albumin puolivälin paikkeilla tarjoaa yhtye yllätyksen tasaiseksi, miltei tasapaksuksi äitynyttä matkaa höykyttämään. Yume no awa on täysin akustinen instrumentaali ja vieläpä täysimittainen, ei siis mikään minuutin välisoitto. Kyrien ja Shinnon (molempien kitaristien esiintyminen tällä raidalla tosin perustuu pelkkään oletukseeni) tuplakitarat soivat upeasti yhteen muodostaen erittäin nautinnollisen ja rauhoittavan ”leirinuotiokitaroiden” äänikudelman. Sen vaikutus keskellä hevin mäiskettä on hävyttömän tehokas ja tuntuu suorastaan siltä, että kappaletta voisi silmät suljettuina nautiskellen kuunnella loputtomiin.

Koviin tosiasioihin ja sähkökitaroihin on kuitenkin palaaminen heti seuraavalla raidalla, mutta kovin maejesteetillisesti nimetty IV Tasha / Philosophia ei vielä päätäkään aloitettua yllätysten sarjaa. Heti alkutahdeista huomaa, että kappale poikkeaa aikaisemmasta ryminästä, vaikka samat tymäkät kitarariffit toki toimivatkin soinnin pohjana. Tämän laulun tahtiin olisi kuitenkin huomattavan vaikea tanssia. Tahtilajit poukkoilevat niin villisti, että heikkopäisempi tarvitsisi jo laskinta avuksi. Koukeroiset säkeistöt mutkittelevat teatraaliseen melodiseen kertosäkeeseen ja soljuvat siitä eteenpäin rytmisesti kompleksisiin väliosiin. Ja väliosia ja uusia yhä villimpiä teemoja vain tulee lisää ja lisää useammankin kokonaisen laulun tarpeiksi.

Jossain kappaleen reilun seitsemän minuutin keston puolivälissä hypätään perinteisen hevimetallin duurilaukkaan ja paisutellaanpa massiivista kertosäettäkin vielä lopussa, liekehtiviä kitarasooloja tietenkään unhoittamatta. Kyseessä on todellinen progehevieepos, jonka kaltaiset teokset ovat henkilökohtaisen kokemukseni mukaan hyvin harvinaisia tapauksia japanilaisissa visual kei -piireissä. Tai ainakin niissä piireissä, joita tänne Eurooppaan asti ehtii. Koskaan en ole tullut kuulleeksi näin vahvasti 70-luvun progeperinteille kumartavaa kunnianhimoista eeposta japanilaiselta rock-yhtyeeltä. Toki se kertoo varmasti enemmän minusta ja asiantuntemuksestani kuin itse yhtyeistä, mutta NoGoD onnistui toden teolla yllättämään. Mistä ikinä yhtyeen vaikutteet tulevatkaan, ovat ne laajat. Hyvin laajat.

Kaikin puolin hämmentävän ja hämmästyttävän Philosophian jälkeen odotukset levyn loppua kohden ovat korkealla. Tuntuu jopa siltä, että levyn alkupuolen tyylinen peruskaura maistuisi taas raikkaalta kahden täysin muusta materiaalista poikkeavan välipalaraidan ansiosta, mutta toisin käy. Albumin loppupuoli tuntuu lukuistenkin kuuntelukertojen jälkeen auttamattoman laskusuhdanteiselta.

Eivät kappaleet toki ilmeettömiksi jää. Toista Kane wo Narasen kaltaista rempseää pop-punk-animetunnari -ilottelua ei levyltä löydy ja viimeinen raita Tousouhonnou kiristää vielä vaihteen äärimmilleen samanlaiseksi thrashiksi kuin aloitusraita päättäen levyn loogisesti samanlaisiin tunnelmiin kuin mistä se alkoikin. Ympyrä saadaan sulkeutumaan, mutta lopetuskappaleesta saati kolmesta edeltävästäkään biisistä ei jää mitään mieleen.

Albumikokonaisuutena on V jokseenkin omituisesti rakennettu. Tyylillisesti melko hyvin yhteen niputtuvat ensimmäiset kuusi ja viimeiset neljä raitaa ovat saaneet väliinsä muusta materiaalista radikaalisti poikkeavan akustisen instrumentaalin ja jyhkeän progehirmun. Kliimaksin (tai miksei antikliimaksin, kuulijan mieltymyksistä riippuen) muodostumista levyn keskelle tuntuu olleen tietoinen valinta. Loppupuoli jää tässä järjestelyssä auttamattomasti varjoon, yritti sitä kuunnella miten optimistisesti tahansa.

Kappalejärjestyksen kannalta olisi ehkä ollut tehokkaampaa siirtää alun kuusikosta tehokkaimmat ja tarttuvimmat Bye Bye Zetsubou ja Pandora loppupuolelle joidenkin harmaammaksi jäävien raitojen sijaan. Nykyisenä digitaalitiedostojen aikakautenammehan tämä kokeilu on jopa äärimmäisen helppo itse kunkin toteuttaa, jos sitä tahtoo kokeilla. 12:n kappaleen kokoelmasta olisi myös suosiolla voinut jättää pari pois, jolloin kokonaisuudesta olisi tullut tiiviimpi ja täten tehokkaampi, sillä vaikka onkin omalla laillaan polveilevaa, ei NoGoDin musiikilla kuitenkaan mitään monipuolisuuspalkintoja voiteta. Tätä väittämää tosin yksittäisinä esimerkkinä protestoi vahvasti jo tuo mainittu keskikohdan kliimaksi, raidat Yume no awa ja IV Tasha / Philosophia.

Yhtenä kuuntelunautintoa vaikeuttavana tekijänä voitaisiin ehkä myös mainita levyn äänimaailma. Se on nykymetallille tyypillisesti kova, raskas ja äänenvoimakkuuksiltaan täyteen ahdettu, ei kovinkaan hengittävä tai tilava. Miksauksessa rummut tuntuvat välillä valtaavan holtittomasti alaa muilta soittimilta. STAND UP!issa esimerkiksi on hilpeä kitarasoolo, joka kuitenkin tuntuu jäävän hieman kaiken muun jylyn jalkoihin. Edes perinteistä ratkaisua basson tunkemisesta kaiken pohjalle ei ole sovellettu vaan nelikielinen saa kolista kaiken kakofonian taustalla hyvinkin selkeästi ja kuuluvasti. Se tosin kolisee ajoittain niin kauniisti, ettei sen miksausratkaisusta yltiömäisen kovaa tohtisi valittaa, vaikka kokonaisuuden kannalta taspainoisempi ja ilmavampi äänimaailma olisikin hyvästä.

Viidennellä albumillaan osoittaa NoGoD näkemyksensä olevan vahva ja voimansa väkevä. Sen, minkä yhtye ehkä omaperäisyydessä menettää, voittaa se erittäin energisessä ja taidokkaassa soitossa. Sävellykset ja sovitukset ovat hiottuja. Miksauksesta ja kappaleiden järjestelystä löytyisi vielä parantamisen aihetta. Kokoelmana pitkälti vain hyviä ja erinomaisia lauluja V on onnistunut. Uskon, että se on myös varsin pätevä käyntikortti NoGoDin maailmaan ja yllätyksiin, joita yhtyeellä voi muilla albumeilla olla hihassaan vielä enemmänkin.

Huomattavaa on, että tämän voisi sanoa sopivan kenelle tahansa melodisen metallin ystävälle, jos vain kielimuuri ei ole ongelma. NoGoD lie aivan tietoisesti yrittänyt luoda mahdollisimman amerikkalaista soundia ja pyyhkiä ilmaisustaan pois tiettyjä japanilaiselle rockille tyypillisiä piirteitä onnistuen siinä hyvin. Jos sinulla on jääräpäisiä, vain länsimaista metallia kuuntelevia ystäviä, joita tahdot käännyttää japanilaisen musiikin maailmaan, voi NoGoD ja albuminsa V olla hyvä tapa lähteä liikkeelle.

Henkilökohtaisella tasolla kaikista pienistä kokonaisuuden tehoa syövistä epäkohdista huolimatta allekirjoittaneen, jäykästi albumiorientoituneen kuuntelijan kohdalla levyn arvoa kasvattaa huomattavasti se subjektiivinen tosiseikka, että IV Tasha / Philosophia on vakuuttavimpia metallikappaleita, joita on vähään aikaan tullut kuultua. Sen puolesta en voi kuin suositella lämpimästi.