DIR EN GREY teki näyttävän paluun Berliiniin, missä yhtye soitti ensimmäisen Euroopan-keikkansa kymmenen vuotta sitten.
Vuonna 1997 perustettu DIR EN GREY on japanilaisen musiikin ystävien keskuudessa sellainen yhtye, joka ei juuri esittelyjä kaipaa. Valtavan suosittu ja genremäärittelyjä jatkuvasti pakeneva bändi julkaisi viime vuoden lopulla uuden albuminsa ARCHEn ja viime kuussa musiikkivideokokoelman nimeltä Average Sorrow. Toukokuun loppupuoliskon DIR EN GREY viettää THE UNSTOPPABLE LIFE -kiertueen Euroopan-haaralla, jonka juhlavimpiin hetkiin epäilemättä kuului paluu Berliiniin, sillä yhtyeen ensimmäisestä Berliinin ja samalla Euroopan konsertista tulee juuri kuluneeksi kymmenen vuotta.
Kymmenen vuotta on myös siitä, kun itse tutustuin kyseiseen yhtyeeseen. DIR EN GREYllä on aivan erityinen paikka sydämessäni, mutta koska he eivät ole vierailleet Suomessa sitten vuoden 2011, tuli itselleni usean vuoden tauko heidän keikoistaan. Ennakko-odotukset ehtivätkin nousta melkoisen korkealle, kun pääsin näin pitkän odotuksen jälkeen näkemään bändin jälleen livenä. En ollut myöskään koskaan ennen käynyt keikalla Saksassa, joten olin toki myös utelias näkemään, millainen tunnelma keikalla olisi Suomeen verrattuna.
1500 henkeä vetävä Astra Kulturhaus ei ollut aivan ääriään myöten täynnä, mutta ei jäänyt kuitenkaan kovin kauaskaan siitä edes lämppäribändin vasta aloitellessa settiään. Ranskalainen Rise of the Northstar oli kaikkea muuta kuin helpossa asemassa esiintyessään niin rakastetun bändin edellä kuin DIR EN GREY on. Bändi ei kuitenkaan turhia nöyristellyt, vaan tuntui melkeinpä etukäteen päättäneen ottaa porukan mukaan riehuntaansa vaikka väkisin. Bändi hyppi itse sydämensä kyllyydestä ja yritti kaikin keinoin saada yleisönkin mukaan. Paikalle oli selvästi myös saapunut joukko bändin omia ja silminnähden innokkaita faneja, jotka saivat moshpitinkin aikaiseksi. Lämmittelybändiä yhdistivät pääesiintyjään ainakin selvästi näkyvä Japani-vaikutteisuus sekä omalaatuinen eri genrejen (ainakin punkin, metallin ja räpin) yhdistelmä, jota heidän musiikkinsa edusti.
Pitkältä tuntuva roudaustauko bändien välissä tuntui olevan melko kiduttava monellekin fanille. Kyon korokkeen ilmestyminen lavalle kirvoitti innostuneita kiljahduksia, ja bändin nimeä huudettiin malttamattomasti jo taustamusiikin päälle. Korvatulpat tulivatkin tarpeeseen, kun intro alkoi soida ja DIR EN GREYn jäsenet saapuivat lavalle yksi kerrallaan. Etenkin hameeseen pukeutunut basisti Toshiya ja huppupäinen kitaristi Die yllyttivät eleillään yleisöä yhä äänekkäämpiin huutoihin ja vihellyksiin, kun taas rumpali Shinyan olemus valkoisessa paidassaan oli eteerisempi, pandamaiseen silmämeikkiin verhoutunut kitaristi Kaorun sisääntulo oli varsin eleetön ja vokalisti Kyo huokui ensisekunneista lähtien pelkkää intensiivistä synkkyyttä. Myrskypilvi oli lähes nähtävissä hänen päänsä yläpuolella, eivätkä valkoiset piilolinssit ainakaan lieventäneet vaikutelmaa.
Useimmat kokemani DIR EN GREY -konsertit ovat ajalta, jolloin bändi pyrki ponnekkaasti eroon vanhasta visual kei -leimastaan. Viime vuosina bändin hiukan enemmän huomiota herättävä ulkonäkö ja esiintymisten visuaaliset elementit ovat kuitenkin hiljalleen saaneet tehdä paluun yhtyeen ilmaisuun, ja pitkän tauon jälkeen tuntuikin varsin raikkaalta tuulahdukselta, että jokainen jäsen oli meikattu ja asutkin olivat joidenkin vuosien takaisiin verrattuina melko näyttäviä.
Mikään nostalgiatrippi takavuosien visuaalisimpiin aikoihin keikka ei kuitenkaan ollut, sillä 17 kappaleen settilista koostui kolmea kappaletta (Fukai, -saku- ja Hageshisa to, kono mune no naka de karamitsuita shakunetsu no yami) lukuunottamatta ARCHE-levyn raidoista eikä illan aikana nähty myöskään aiemmilta keikoilta tutuksi tulleita Kyon väkivaltaisia hyökkäyksiä itseään vastaan. Kappaleita kuvittivat näyttävät taustavideot, joista itselleni elävimmin mieleen jäivät Kukoku no kyouon -kappaleen soidessa lavan takaseinällä leijailleet upeat paperilyhdyt.
Etukäteen olin hiukan huolissani Kyon äänen tämänhetkisestä tilasta, sillä paitsi että hän on kärsinyt ääniongelmista pahastikin uransa aikana, olin kuullut hänen äänensä temppuilleen kiertueen Japanin-haaralla ainakin yhdellä keikalla. Berliinissä merkkejä vaikeuksista ei ollut juurikaan kuultavissa, vaikka vokalisti näyttikin yskivän setin loppupuolella. Itse asiassa yksi parhaista asioista keikassa oli Kyon lauluosuuksien kohdat, joissa hän pääsi laulamaan puhtaasti äänialansa vahvimmalla alueella. Kyo on kiistämättä ilmiömäinen eri tekniikoiden hallitsija, ja hän on viime vuosina panostanut erityisesti sukekiyo-sivuprojektinsa kappaleissa falsettiin. Tästä huolimatta minuun teki pitkästä aikaa vaikutuksen se, miten kaunis Kyon luonnollinen ja matalammalta pakottomasti soiva ääni on.
Erityisesti keikassa ilahdutti bändin ja yleisön välinen kommunikaatio. Turhia spiikkejä tämä yhtye ei tunnetusti harrasta, mutta sellaisia ei olisi tarvittukaan, sillä kansainväliset musiikin ja kehon kielet riittivät mainiosti. Yleisö osoitti rakkauttaan bändiä kohtaan niin korviahuumaavalla huudolla, rytmikkäillä taputuksilla kuin innokkaalla yhteislaulullakin keikan viimeisen kappaleen aikana. Järjestyksenvalvoja ojensi liikuttuneelle eturiviläiselle tarpeeseen tulleen nenäliinan, Toshiya nosti pullollaan maljan ja pääosin hyvin tiukin ilmein esiintynyt Kyokin heltyi lopulta taputtamaan rintaansa sydämen kohdalta. Yleisön innostus oli käsinkosketeltavaa etenkin encore-huutojen alkaessa välittömästi bändin poistuttua lavalta. Encorenkin loputtua bändi jäi vielä heittelemään pullonsa, rumpukapulansa ja plektransa yleisöön, eikä varsinkaan Die näyttänyt millään malttavan lähteä lavalta.
Kokonaisuutena keikka jätti tyytyväisen ja hyvällä tavalla nälkäisen olon; menisin mieluusti katsomaan bändiä uudelleen vaikka heti. Viimeisimmän levyn kappaleet heräsivät eri tavalla eroon livenä kuin levyllä ja aukesivat ainakin itselleni uudesta näkökulmasta, mutta henkilökohtaisesti olisin nauttinut keikasta vieläkin enemmän, jos settiin olisi ujutettu mukaan vielä yksi tai kaksi vanhempaa biisiä. Uskallan silti olettaa, että en ole ainoa, joka jää odottamaan DIR EN GREYn seuraavaa Euroopan-kiertuetta malttamattomana.
Jutun kuvat ovat Varsovan keikalta.
