Bo Ningen - Bo Ningen

Suomessakin muutamaan otteeseen konsertoimassa vieraillut Bo Ningen on kiistatta yksi tämän hetken musiikillisesti mielenkiintoisimpia ja työtahdiltaan ahkerimpia uusia japanilaisia yhtyeitä. Mielenkiintoisen yhtyeestä tekee eritoten heidän japaniksi laulettu musiikkinsa, joka seikkailee miltei hardcoremaisen raivokkuuden ja eteerisen psykedelian laajassa välimaastossa kumpaakaan ääripäätä kaihtamatta. Visuaalinen ilme taasen löyhine kaapuineen ja vapaasti liehuvine karvoituksineen tuo mieleen hippipartion suoraan 1960-luvun lopulta. Vaikka yksittäisten ulkonäöllisten tai musiikillisten ominaisuuksien perusteella voisikin ehkä nimetä joitain ilmeisiä vaikuttajia, on Bo Ningenin kokonaissointi kuitenkin tyypilliseen japanilaiseen tapaan niin kekseliäästi eri ainesosista yhdistelty, että sille on vaikea keksiä mitään tarkkoja vertailukohtia. Ahkerasti ympäri maailmaa keikkaileva ja jo kolme studioalbumia vajaan kymmenvuotisen olemassaolonsa aikana julkaissut yhtye on saanut paljon kiittävää palautetta ja suosiota. Mistä näiden Lontoon-japanilaisten maailmanlaajuinen kulttisuosio oikein kumpuaa? Tarkastelkaamme yhtyeen debyyttialbumia vuodelta 2010 ja pyrkikäämme analysoimaan syitä laaja-alaisen kiinnostuksen heräilyyn tätä neljän mystikkomuusikon kollektiivia kohtaan.

Aivan ensimmäisenä albumin kansivihkoa selatessa pistää silmään levyn tuotannollinen kotikutoisuus. Graafisesta suunnittelusta ja kansitaiteesta vastaa kitaristi Kohhei Matsuda. Miksauksen puolestaan on tehnyt basisti-laulaja Taigen Kawabe. Minkäänlaisesta ulkopuolisesta tuottajasta ei ole mainintaa. Itsekritiikin ja -luottamuksen suhde lienee yhtyeen moniosaajien joukossa ihanteellinen, sillä huolimatta ulkoisten apuvoimien vähyydestä vaikuttaa niin albumin musiikillinen kuin kuvataiteellinenkin anti huolella mietityltä ja harkinnalla toteutetulta kokonaisuudelta. Kannen harmaasävyinen ja rakeinen maisemavalokuva ja takakannen mustavalkoiset geometriset kuviot antavat ehkä hieman uneliaan vaikutelman, mutta toisaalta ne herättävät sopivasti hämmennystä kuin vihjaten sisällä kuplivasta myräkästä

Kun kansitaidetta on hyvän tovin ihaillut, on aika laittaa levy soittimeen ja todeta, että uneliaisuudelle annetaan palttua heti ensinuoteista lähtien. 4 Seconds To Ascension käynnistää musiikillisen elämysmatkan tanakalla melumuurilla, jossa tunkkaiseksi fuzzatut kitarat, särisevä basso ja täyttä häkää takovat rummut kilpailevat itse kukin koviten kuuluvan soittimen tittelistä. Kyseessä on kuitenkin vain yhtyeen noise-juurista muistuttava intro. Kappaleen riffin käynnistyessä paljastuu hallitusti miksattu ja miellyttävän pehmeäsointinen äänimaailma, jossa kukin instrumentti eroaa selkeästi toisistaan. Riffeissä ei pyörää ole turhaan yritetty keksiä uudelleen. Ne ovat yksinkertaisia ja iskeviä, kuten perinteisen rockmusiikin arvojen mukaan tulee ollakin. Omaperäisyyden äänimaisemaan tuo villi kitaraefektien käyttö. Surinassa ja erilaisissa kaiuissa ei säästellä, ja monissa kappaleissa rokkiriffejä höystetäänkin paikoin suorastaan absurdilla oheismetelillä, jota toinen kitara soittaa toisen pitäessä rytmiä yllä. Syntetisaattoreita ei tällä albumilla kuulla, vaan kaikki efektit tulevat sähkökitaroista. Lopulta niissäkin resepti on melko yksinkertainen, mikä luo miellyttävän orgaanisen värin äänimaisemaan.

Toinen seikka, joka tekee yhtyeen soundista välittömän tunnistettavan, on Taigen Kawaben perin omintakeinen laulutyyli. Luonnostaan korkea ääniala taipuu niin kovaääniseen kimitykseen kuin rauhallisiin ja melodisiinkin osuuksiin terävillä falseteilla ja suoranaisilla tuskanrääkäisyillä dramatisoituna. Levyn pelkistetystä kansipaperista löytyvät sanoitusten englanninkieliset käännökset, joista voi päätellä, että ilmaisuvoimaiset tulkinnat eivät suinkaan käsittele mitään aivan arkipäiväisiä rock-aihepiirejä. Sanoituksia leimaavat monesti mystiset kokemukset yhteydestä johonkin tuntemattomaan. Todellisuus vaikuttaa vääristyneeltä ja unenomaiselta. Suoranainen surrealismi on läsnä monissa kappaleissa, kuten Gasmask Rabbitissä, joka kertoo nimensä mukaisesti surullisen tarinan kaasunaamarin ja jäniksen kohtaamisesta. Yksityiskohdat jäävät lopulta hieman hämäriksi ja kaikenlaista muutakin, näennäisesti aiheeseen liittymätöntä, ehtii vivahteikkaan matkan aikana tapahtua. Musiikillisesti mainittu kappale edustaa levyn huippuja ja samalla Bo Ningenille ominaista tyyliä parhaimmillaan. Erittäin yksinkertainen sointukuvio alkaa vellovan utuisena. Unenomaista maisemaa koristellaan vähäeleisillä kaikuefekteillä ja kevyillä kitarasoolonpätkillä rumpujen ja basson pitäessä pohjan vakaana. Puolivälissä alkaa aggressiivisempi vaihe, jossa alun sointukulkua vain kevyesti varioiden rokataan loppuun asti soittimia ja laulajan äänihuulia säästelemättä.

Siinä missä Gasmask Rabbit on vain noin viisiminuuttinen kappale, kulkee massiivinen Post Yohkai samantyylisen matkan eteerisestä alusta aina raivokkaan rytmiseen loppuhuipennukseen yli kymmenen minuutin mitassa. Huolimatta kappaleen pituudesta sen rakenne on suhteellisen yksinkertainen. Tunnelman kasvattelu ja kehitys tapahtuu hitaasti ja kuulostaa paikoin jopa improvisoidulta, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Levyn muut yksittäiset sävellykset sijoittuvat karkeasti jaotellen joko hitaampaan ja eteerisempään tai rokimpaan ja raivokkaampaan kategoriaan. Jälkimmäisiä on enemmän ja kaiketi ne edustavatkin Bo Ningenin ilmaisua omimmillaan. Vaikka tyylilajimääritelmiä tulisikin kirjoittajan henkilökohtaisen näkemyksen mukaan kaihtaa, on termi ”happopunk” niin osuva kuvaamaan yhtyeen soundia, että mainittakoon se tässä. Hapokkaimmillaan touhu lienee Koroshitai Kimochin häiriintyneessä dissonanssirunttauksessa, jossa kyse on ilmiselvästi armottoman huonolaatuisesta tripistä. Kauttaaltaan kuulaampaa ja melodisempaa vellomista puolestaan tarjoaa Yuruyakana Ao. Muistakin kappaleista toki löytyy myös tarttuvampia melodianpätkiä, kuten Yura Yura Kaerun veikeä säkeistö osoittaa.

Aivan oma lukunsa albumin biisimateriaalin joukossa on levyn päättävä massiivinen ∆, joka vie yli neljänneksen albumin kestosta viidellätoista minuutillaan. Tämä kappale lon levyn selkein kumarrus Japanin psykedelian merkittävintä suunnannäyttäjää, Acid Mothers Templeä kohti. Järkälemäinen mitta pitää sisällään minimalistiset kolme erilaista bassolinjaa, jotka yhdessä rumpujen kanssa pitävät pohjan tanakkana sallien kitaroiden sooloilla, pitää meteliä ja soittaa vaihtelevia melodialinjoja kaikessa rauhassa. Äänimaisemaa täydentävät katedraalimaiset kaiut, Kawaben eksentrinen runonlausunta ja kaikenlainen selittämätön oheissuhina. Kokonaisuudessaan matka sujahtaa ohitse aina kaoottiseen kakofonialopetukseen asti yllättävän nopeasti. Ehdottomasti parhaiten musiikillisen elämyksen saa vangittua pimeydessä ja silmät suljettuina. Voi vain miettiä, mitä merkityksiä, jos mitään, laulun lopun englanniksi laulettu mystinen ”Go to their / Go to their / Go there” -mantra mahtaa kätkeä. Vaikkei sanojen selviä merkityssisältöjä aina olisikaan helppo löytää, puhuu apaattisen uneliaasta uhmakkaan aggressiiviseen vaihteleva musiikki puolestaan. Parhaimmillaan se viestii ehkä sitä, että merkitykset ovat yhdentekeviä todellisuudessa, johon käsiksi pääsemisessä tajunta on vain haitallisena esteenä.

Bo Ningenin debyytti on tasainen ja kypsä kokonaisuus, jolla vallitsee kautta linjan yhtyeen tunnistettava ja persoonallinen tyyli. Sielulähtöisyys ja villi heittäytyminen ovat avainasemassa huoliteltujen sovituksien ja silotellun tuotannon sijaan. Erityisesti nykypäivän musiikkialbumilla viehättää se, että runsaiden päällekkäisäänityksien ja nupit kaakossa -masteroinnin sijaan on valittu maanläheinen ja hengittävä äänimaailma. Debyyttialbumin kokonaisuus on kaikkinensa toimiva ja esittelee kuulijalle yhtyeen, jolla on paljon uutta ja mielenkiintoista sanottavaa rockmusiikin, ja toki myös kaiken muunkin musiikin, maailmalle. Sitä sanottavaa on erittäin suositeltavaa kuunnella, joskin myöhemmillä julkaisuillaan Bo Ningen on osoittanut osaavansa jalostaa tyyliään vieläkin pidemmälle ja monipuolisemmaksi menettämättä kuitenkaan rahtuakaan persoonallisuudestaan.