BiS Kaidan - 2

Hijokaidan on jo 1970-luvun puolella uransa aloittanut monenlaista hämmästystä ja kummastusta aikain saatossa herättänyt noise-yhtye, jota luotsaa alan legenda Jojo Hiroshige. BiS puolestaan on hieman tavanomaista kiiltokuvaimagoa räväkämmästä tyylistä tunnettu jpop-idoliryhmä. Kun nämä kaksi yhdistetään, saadaan tuloksena BiS Kaidan, joka on musiikillisena pähkinänä piinkovaa pureskeltavaa. Osoituksen tästä antaa yhtyeen järjestyksessään toinen albumikokonaisuus, 2, johon tällä kertaa paneudumme.

Mitä käytännössä tarkoittaa noise-yhtyeen ja idoliryhmän yhteensulautuma? Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse on siitä, että kaksi yhtyettä on konstailemattoman anarkistiseen tyyliin miksattu soimaan päällekkäin. Kannen räikeästä värityksestä, piikikkäistä ryhmysauvoista ja selkeistä ”Idol & noise” -varoitusmerkeistä huolimatta ensimmäinen raita BiSimulation täräyttää kuulijan tajuntaan kuin väkivaltainen gangsteri konsanaan. Tarttuva popviisu erottuu kyllä selkeästi, mutta äänimaisema on koko kappaleen keston ajan täytetty samanaikaisella noise-mekkalalla. Hallitsemattomalta kuulostava pörinä, ulina, vinkuminen ja surina pitävät idolipopille seuraa tauotta. Ratkaisu on kaikessa vallankumouksellisuudessaan hämmentävä. Joku voisi hyvällä syyllä todeta, ettei tässä yhdistelmässä ole järjen hiventäkään. Juuri tähän BiS Kaidanin idea kuitenkin perustuu. Levy nimittäin jatkuu ja muut biisit noudattavat tismalleen samaa kaavaa: eloisa poppisjytke ja äänentoistolaitteita koetteleva avantgarde-melu soivat yhtaikaisesti kuin kyseessä olisi mitä arkipäiväisin tapa tehdä musiikkia. BiS Kaidan pelaa ylpeästi ainoastaan itse kirjoittamillaan säännöillä.

Kun levyn konsepti alkaa vähitellen kappaleiden edetessä tulla tutuksi, voi alkaa paremmin keskittymään itse kokonaisuuden musiikillisiin ansioihin. 2 on albumi täynnä vivahteita ja yllätyksiä. Kaksi musiikillisesti täysin erilaista maailmaa ovat molemmat itsenäisinä tutkimisen arvoisia, minkä lisäksi on tietysti vielä niiden muodostama kokonaisuus, jota kai voisi tituleerata osiensa summaa suuremmaksi. Äänimaiseman mielettömästä sekavuudesta huolimatta kappaleita pystyy helposti tunnistamaan toisistaan jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Stupig sisältää takuuvarman korvamatokertosäkeen. Flyssa puolestaan on kappaleen draaman kaarta mainiosti tukeva (hieman yllättäen) tonaalinen kitarasoolo. Idol jää mieleen poikkeuksellisen synkeällä tunnelmalla ja introlla, jonka voisi kuvitella jonkun astetta kokeellisemman black metal -yhtyeen nyrjähtäneeksi veikeilyksi. Kuulijan alkujärkytyksestä mahdollisesti kivettyneet kasvot sulanevat kieroutuneeseen hymyyn viimeistään Final Dancen hysteerisen hullunkurisesta ja kertakaikkisen absurdista, läpi kappaleen piinaavasta vinkuleluefektistä. Aika ajoin kuuntelumatkan taittuessa heräilee vain kysymys siitä, kuinka vilkasta mielikuvitusta alun alkaen on vaadittu tällaisen idean saamiseen.

Vaikka muuta voisi ensikuulemalta luulla, ei noise-sovituksissa ole kyse pelkästään sattumanvaraisesta roiskimisesta. Levyn kannessa sovittajaksi on ilmoitettu Jojo Hiroshige, joten jonkinlaista leikkely ja liimailu -puuhaa on kappaleita kasattaessa mitä ilmeisimmin harrastettu. Melko vapaalla kädellä ja sielulähtöisesti on maestro Hiroshige silti työnsä tehnyt – tyylilleen uskollisesti. Jonkinlaisesta harkitusta sovitustyöstä merkkinä toimii esimerkiksi Flyn kertosäe, joka yllättäen ei jää mieleen melodiansa takia, vaan siksi että aina kertosäkeen koittaessa avautuu äänimaiseman tukkimaan hillitön, lähes kaiken muun alleen peittävä fuzz-filtteri. Frank Zappan omasta yhtyeestään aikoinaan lanseeraama luonnehdinta ”The group that does everything wrong” tuntuu paikoin soveltuvan myös BiS Kaidanin musiikilliseen lähestymistapaan sangen hyvin. Silkkaa zappaa on nimittäin myös levyn päättävä BiS Kaidan_2, joka on levyn ainoa Hiroshigen nimiin merkitty sävellys. Kappale on myös albumilla ainoa, jonka pohjalla ei soi BiSin poppibiisi. Idoliryhmän tyttöjen ääniä kuullaan vain väärinpäin käännettyinä fraaseina, jotka tuovat mieleen 60-luvun happopsykedelian. Yhteenvetona yhtyeen kaikille oletuksille ja reunaehdoille reteästi haistattelevasta asenteesta on reilun kolmen minuutin mittainen äänikokeilu kerrassaan loistava.

Itse albumi ei kokonaisuutena lopulta kestä kuin 27 minuuttia. Koko komeuden fyysinen Eurooppa-julkaisu on saatu mahtumaan vinyylilevyn yhdelle puolelle. Nykyaikana vieraampi lyhyt albumimitta on erityisesti BiS Kaidanin tapauksessa hyvin perusteltu ja ainoa toimiva ratkaisu. Pidempänä olisi albumin musiikillinen ainutlaatuisuus nimittäin helposti kääntynyt itseään vastaan. Koska kappaleiden välillä ei juuri tapahdu tyylivaihtelua ja jatkuva idolinoise on pitemmän päälle melko raskasta kuunneltavaa, on puolituntinen kokonaisuus juuri täydellinen. Albumin loputtua jää vahva mielihalu kokea mielenkiintoinen ja kaikin puolin vavahduttava elämys uudestaan. Montakaan minuuttia ei olisi lisää tarvittu, ja koko touhu olisi alkanut maistua pakkopullalta, josta vain tahtoisi mahdollisimman pian eroon ehkä jopa lopullisesti.

On toki sangen todennäköistä, että monet musiikin ystävät kuuntelevat mielellään noisensa noisena ja idolipoppinsa taasen ihan turvallisen raikkaana ilman toismaailmallisen suhinamuurin pistävää läsnäoloa. On myös niitä, jotka eivät mielellään kuuntelisi kumpaakaan näistä vaihtoehdoista. Pelkkä noise voi olla monelle liian uuvuttavaa ja turhauttavaa kuunneltavaa, kun taas yksinkertaisessa popmusiikissa voi joskus samojen ideoiden kierrättämiseen nuutua ja tylsistyä. Hienoimmillaan BiS Kaidan tekeekin onnistunutta kulttuurivaihtoa näiden kahden toisistaan kovin erilaisen maailman välillä yhdistäen molemmista parhaat puolet. Kokonaisuudessa huonot puolet eliminoituvat automaattisesti pois. BiSin biiseissä on tanakkaa ja tunnelmaltaan vaihtelevaa asennetta, eikä tarttuvista melodioista ole puutetta. Tasainen popilmaisu ei kuitenkaan mitenkään voi päästä kyllästyttämään Hijokaidanin raivotessa jatkuvasti äänimaaiseman toisena tasavahvana osapuolena.

Vaikka BiS Kaidanin täysin omaehtoisesti koottu keitos voi kuvailtuna kuulostaa kuin suolakurkuilta siirappimarinadissa, on kokonaisuus silti hämmentävällä tavalla harmoninen ja relevantin kuuloinen. Taiteellisesti projekti on erittäin tyydyttävällä tavalla onnistunut. Suosituksia antaessa voidaan henkilökohtaiset musiikkimieltymykset unhoittaa. Todettakoon tässä vain, että hauskalla tavalla musiikkiin uutta ja virkistävää luovana ilmiönä BiS Kaidan on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kenelle tahansa uudesta ja ihmeellisestä nauttivalle.