Viiden euron pusuja ja tenhoavaa tanssin taikaa.
”Are you ready to love? Are you ready to scream? Are you ready to party?” uteli Takeru Helsingin konserttiyleisöltä ennen varsinaisen setin päättänyttä Love Scream Partya. No tottahan toki Helsinki oli. Eikä kuumottava kengurumeininki suinkaan setin viimeisestä kappaleesta alkanut, vaan päin vastoin jo aivan ensimmäisistä nuoteista asti.
Raskasta positiivista rokkia soittava SuG päätti ensimmäisen Euroopan-kiertueensa Helsingin Tavastialle. Joulukuisesta kylmästä ei juuri täytynyt hytistä vastoin yhtyeen etukäteen lähettämän videotervehdyksen odotuksia. Sen sijaan lupaukset maan maineikkaimman rokkiklubin sisätilan kuumuudesta kyllä lunastettiin. Huolimatta siitä, että viikonpäivä oli tiistai ja konsertin alkamisajankohta melko aikainen kello 19, oli paikalla sangen kohtalaisesti väkeä, eikä Tavastia ollut ollenkaan liian suuri paikka näille visuaalisille pippaloille. Yleisöä riitti, mutta tila oli kuitenkin mukavan väljä verrattuna loppuunmyytyyn Tavastiaan, joka osaa olla pahimmillaan hyvinkin tukahduttava pätsi. Ei voi kuitenkaan sanoa, ettäkö piakkoin kymmenvuotispäiväänsä viettävä yhtye ihailijoineen olisi jättänyt tilaa vähäisimmässäkään määrin kylmäksi.
Kuten alussa todettua, oli helsinkiläisyleisö suhteellisen villinä aina alkunauhasta asti. Voin toki olla väärässä, mutta tunnelma vaikutti heti alusta pari piirua jännittyneemmältä kuin suomalaisen konserttiyleisön keskuudessa noin keskimäärin. Jännitys purkautui raikuvina suosionosoituksina yhtyeen saapuessa lavalle. Räjähtävän energinen aloituskappale oli koko setin aggressiivisimpia ja vauhdikkaimpia ja sellaisena oikein paikallaan. Takuuvarmasti yhtyeestä vieraimmillekin ummikoille tuli selväksi, että lavalla soitti hämmästyttävän iloinen ja energinen porukka. Nämä tunteet välittyivät onnistuneesti myös yleisöön. Niin hurjaa oli meno, että bassokitaran hihnakin meni heti alkuryminässä hajoamaan. Kurjaa kapinetta korjattaessa pääsivät herttaiset musikantit esittelemään yleisönviihdyttäjän taitojaan letkeän välijutustelun muodossa. Vaikkei varsinaisesta huumorinviljelystä voidakaan puhua, saatiin yleisö kyllä useaankin otteeseen raikuvaan nauruun ihan silkalla suloisesti suomea suoltavan japanilaisen charmilla.
Jos konsertin alku ja loppu olivat yhtä tanssia ja riemujuhlaa, niin kyllä samaa laatua piisasi välissäkin. Noin puolitoista tuntia kestänyt konsertti oli melko lailla tasaista hyppyytystä koko kestonsa ajan, ja yleisö kyllä jaksoi olla kiitettävästi mukana. Siinä setin keskivaiheilla saattoi ehkä pientä luontaista innokkaimman riekkumisen nuutumista olla havaittavissa. Tästä ei voi kyllä syyttää yleisöä niinkään kuin tasapaksua settilistaa, josta tuntui puuttuvan draaman kaari kokonaan. SuG on melko pitkälti yhden tarkkaan rajatun musiikkityylin yhtye. Pirteän ja paikoin punk-henkisesti kaahaavan tanssirokin tahtiin on toki mukava polkea jalkaa ja nytkyttää niskaa, mutta kyllä vaihtelukin voisi välillä virkistää. Niin sanotut hitaammat ja melodisemmat kappaleetkin olivat lopulta melko raskaspoljentoisia ja onnistuivat hukkumaan massaan. Melodioista noin yleensäkin oli ainakin yhtyeen musiikkiin tutustumattoman vaikea saada otetta. Ongelman juuret voivat olla niin lähtökohtaisesti mieleenpainumattomissa melodioissa kuin laulajan suorituskyvyssäkin. Myös se harmillinen seikka, että kitarat olivat miksauksessa hukkuneet monin paikoin kuulumattomiin, saattoi olla osasyyllinen musiikin tasapaksuuden vaikutelmaan.
Huolimatta kappalemateriaalin yksitoikkoisuudesta piti SuG kuitenkin pääosin yleisön tiukasti näpeissään. Konsertin perusteella jäikin vaikutelma ennen kaikkea vahvasta liveyhtyeestä. Lavalla nämä sankarit nimittäin loistivat. Yksikään jäsenistä ei tyytynyt jäämään liikkumattomuuden ja hillitymmän olemuksen varjoon, vaan jokainen otti lavallaolosta kaiken irti ja tarjosi yleisölle parasta viihdettä, mitä suinkaan voi toivoa. Jopa rumpujen takana paukutteleva shinpei oli silminnähden - kuten tavataan sanoa - liekeissä. Vuorovaikutus yleisön kanssa oli myös kiitettävän eläväistä. Jutustelu kappaleiden väleissä tuntui ajoittain ajautuvan hieman päämäärättömäksi - joku voisi hyvällä syyllä väittää, että spiikit olivat yksinkertaisesti liian pitkiä musiikin virran keskeyttäjinä. Toisaalta spontaniteetti lavalla on kyllä aina kiitoksen arvoinen asia.
Kiistää ei myöskään voi jutustelujen viihdyttävyyttä, ja siitä taisi koko yleisö olla yhtä mieltä. Tyypilliset suomenkieliset tervehdykset oli opeteltu hyvin ja yleisesti ottaen näyttikin siltä, että SuGulta taipui suomeksi jutustelu paremmin kuin englanniksi konsanaan. Yhtyeen jäsenet olivat vaivautuneet itse kukin opettelemaan myös perustervehdyksiä enemmän relevanttia sanottavaa. Lisäksi oli viekoittelevaa fanipalvelua annosteltu niin kappaleisiin kuin niiden väleihin hyvän maun rajoissa. Päättämättä jää ainoastaan, lähestyäkö kunniamitalilla vaiko kaksintaisteluhaasteella henkilöä, joka on vastuussa yujin ”Minä olen Seppo” -esittäytymisestä. Jätettäköön aihe keskustelulle avoimeksi. Hauskaa oli joka tapauksessa. Niin yhtyeellä kuin yleisölläkin.
Ja hauskanpitohan se on tärkeintä, kun rokkikonserteistä puhutaan, eikö totta? SuG tuli, villitsi ja voitti yleisön sydämet puolelleen. Tänä joulukuisena iltana eivät ehkä mielikuvitukselliset sointukulut ja villit sovitusratkaisut olleet se illan painavin sana, mutta eihän niin aina tarvitse ollakaan. Tavastialla rakastettiin, kiljuttiin ja juhlittiin koko puolentoista tunnin edestä. Kiitollisuuttaan vuolaasti osoittanut yhtye viipyili konsertin jälkeen niin pitkään lavalla heilumassa, että vaikutti todella siltä, etteivät he tahtoisi lopettaa ensinkään. Niin sydämellisen yleisön edessä ei moinen liene ihmekään. Lavan ja salin välinen yhteys oli alusta loppuun asti niin intensiivinen ja lämminhenkinen, että sellaista harvoin kokee. Oli vähän kuin olisi ollut omien kavereiden yhtyettä katsomassa ja tukemassa. Edes suhteellisen runsas taustanauhojen käyttö, jota ei tällainen fossiilirokkari voi olla panematta merkille, ei vähentänyt SuGun lavaolemuksen eläväisyyttä hiventäkään. (Silti kiinnostaisi nähdä, kuinka villiä meno olisi täysin livenä!) Jos seuraavaa vierailua ei jaksa odottaa, voimme aina pistää pystyyn myös suurisuuntaisen joukkorahoituksen, lupasihan Takeru yleisölle, että vaivaisella viidellä miljoonalla eurolla voi yhtye jäädä tykömme iäisesti.
