Haastattelussa lecca

Lahjakas laulaja-lauluntekijä lecca on vahvistanut asemansa japanilaisessa reggae/dancehall -skenessä tarttuvan musiikkinsa ja vahvan äänensä ansiosta. Vuoden 2008 kesällä julkaistu uusi, vaikuttava levy City Caravan sai hyvän vastaanoton, ja saimme tuolloin mahdollisuuden tutustua tähän artistiin paremmin ja haastatella häntä albumistaan.


Kiitos, että suostuit haastateltavaksemme. Voisitko esitellä itsesi niille lukijoillemme, jotka eivät vielä tiedä sinusta?

lecca: Hauska tavata. Olen lecca, laulaja ja lauluntekijä.

Milloin ajattelit ensimmäisen kerran musiikkiuran kokeilua? Auttoiko joku tietty henkilö tai tapahtuma sinua tekemään päätöksen urasta?

lecca: Näin epämääräisen unen ollessani 19- tai 20-vuotias opiskelija. Olen sitä mieltä, että monien ihmisten tapaaminen oli kuitenkin se, mikä todella kannusti minua tavoittelemaan uraa musiikin parissa. Liityin laulukerhoon ja tapasin usein järjestäjiä, laulajia, räppäreitä, DJ:itä, vanhempia opiskelijoita, ystäviä ja jopa opettajia. Tapasin ihmisiä myös Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Kaikkien näiden ihmisten ansiosta olen nyt se kuka olen.

Mikä reggaemusiikissa viehättää sinua? Se ei ole valtavirtamusiikin genre Japanissa, joten mikä sai sinut päätymään tähän?

lecca: Niinkö? Luulin, että reggae on hyvin suosittu genre Japanissa. Ajattelin, että toinen suosimani genre, amerikkalainen kantrimusiikki, olisi jäänyt aika vähälle huomiolle... Olen sitä mieltä, että reggae-addiktioni aiheutti kanadalainen rastafari, joka kertoi minulle reggaen olevan vapaata, joten voisin laulaa miten haluaisin. Tyylillä ja kielellä ei ole väliä, kaikki käy. Rakastuin tuohon laaja-alaisuuteen, jolla pystyisin ilmaisemaan mitä tahansa.

Miten yleensä sävellät kappaleesi?

lecca: Olen 90-luvun lapsi, joka kuunteli äänitteitä, joten yleensä teen ensin kappeleen (rytmin). Keskityn sen jälkeen instrumentaalisiin osuuksiin ja soitan sitä todella lujalla miettiessäni millaisen kappaleen siitä tekisin. Tykkään lisätä kertosäkeitä soolo-osuuksien sijaan.

Ketkä ovat musiikkillisia vaikuttajiasi?

lecca: Suurin vaikuttajani on Ludacris ovelien lyriikoidensa, flow'nsa ja vakavan sanomansa ansiosta, mutten voi koskaan päästä lähellekään hänen musiikkiaan. Hän on vakuuttava, mutta hänen soundinsa ovat täydellisiä. Hän on kuningas. Mary J. Blige ilmaisee erityisesti naisten tunteita. Reggaesta puhuttaessa Chevelle Franklyn, joka sai jotkut meistä luulemaan häntä Aretha-siskokseen. Dancehallin puolelta melko huumaavasti ja erikoisella tavalla laulanut Sean Paul, ilmaisuaan vapaasti muuttava Buju, naisia ylistäviä aggressiivisia lauluja laulanut Lady Saw sekä innokkaiden, lämpimien sanomien RYO THE SKYWALKER. Kappaleiden teossa vaikuttimet vaihtelevat, mutta saan paljon vaikutteita hiphopista.

Onko sinulla jotain tiettyä teemaa tai sanomaa, jonka haluaisit ilmaista kappaleillasi?

lecca: Haluan sanoa, ettei ole olemassa vain yhtä ratkaisua. Ei ole sääntöjä. Jos ei anna periksi ja jatkaa yrittämistä, löytää tien. Älä vaienna muita, vaan ylistä itseäsi. Älä koskaan halveksu muita tai ole hyökkäävä heitä kohtaan, vaan yritä työskennellä kovasti tullaksesi paremmaksi ihmiseksi.

On sanottu, että kappaleita kirjoitetaan kuin kirjoittaisi päiväkirjaa. Onko sinusta koskaan tuntunut epämiellyttävältä näyttää henkilökohtaisia tunteitasi yleisölle?

lecca: Minusta ei ole koskaan tuntunut siltä, että kappaleiden kirjoittaminen olisi tuskallista. Omasta mielestäni haluan paljastaa itsestäni enemmän. Minusta olisi tuskallisempaa, jos minut muistettaisiin vain yhdestä kappaleesta, joka määrittäisi sen, millainen olen. Olen ihminen, joten olen monimuotoinen. Olen heikko, mutta joskus vahva. Vastustaisin suuresti, jos minusta valittaisiin vain vahva puoleni ja minua kiellettäisiin näyttämästä heikkoa puoltani vahvan naisen imagon takia. Sanoisin, etteivät nuo ihmiset tietäisi naisen sydämen olevan kuin syksyinen taivas. Kirjoitan myös kuin kirjoittaisin päiväkirjaa, mutta viime aikoina olen joskus kirjoittanut tarinoita, joista kuulen muun muassa ystäviltäni. Pidän draamasarjan kaltaisen kohtauksen lavastamisesta ja päähenkilön tunteiden ilmaisemisesta. Ajattelen aina, että saattaisin olla parempi luoja kuin laulaja, koska minulla on liian monta puolta.

Otaku girls no Utage - ja Urban Pirates -levyilläsi on muutamia kappaleita, jotka keskittyvät luottamuksen antamiseen ja tyttöjen rohkaisemiseen, esimerkiksi What a Girl Can Do. Oletko koskaan kohdannut ongelmia naisena japanilaisessa musiikkiteollisuudessa, joka vaikuttaa olevan suurimmaksi osaksi miesten hallitsema?

lecca: Koin paljon ennen musiikkimaailmaan astumista. Aina kun Japanissa, Kanadassa tai New Yorkissa jokin artisti laulaa klubilla, jossain on joskus jonkun tärkeän henkilön kanssa toimeen tuleva tyttö, joka kapuaa menestykseen. On tapauksia, joissa tyttö menee bilettämään, löytää erityisen tukijan ja saavuttaa menestyksen pikaisemmin kuin se tyttö, joka työskentelee ahkerasti kappaleiden parissa joka päivä. On myös monia valehtelevia miehiä, jotka tarjoavat yhteyksiä ja mahdollisuuksia saadakseen nämä tytöt innostumaan. Kirjoitin kyseisen kappaleen tsempatakseni noita tyttöjä ja kertoakseni heille, etteivät antaisi noiden miesten satuttaa heitä helposti, koska tiedän sellaista sattuneen paljon.

Valmistumisesi jälkeen asuit New Yorkissa ja Torontossa puoli vuotta ja esiinnyit paikallisilla klubeilla. Millainen tämä kokemus oli sinun mielestäsi? Opitko mielestäsi amerikkalaisessa musiikkiskenessä jotakin, mitä Japanissa et olisi oppinut?

lecca: En ole koskaan ollut hyvä esiintymään, mutta ympärilläni olevien ihmisten ansiosta tein niin, sillä he kannustivat minua. Mielestäni lauloin samalla kun keskityin laittamaan sydämeni ja sieluni kappaleisiin, mutta nyt minua hieman hävettää, kun muistelen tuota aikaa. Minua pyydettiin laulamaan joka päivä; klubilla, kahvilassa, studiolla, huoneessa tai autossa, joten ajattelin amerikkalaisten (tai kanadalaisten) olevan yksinkertaisesti mahtavia. Minua pyydettiin usein laulamiseni jälkeen esiintymään, joten sen kaltainen flow keskustelussa vaikutti todella aidolta ja luonnolliselta. Opin paljon heidän asenteistaan.

Ulkomaista puheen ollen, haluaisitko esiintyä ulkomaillakin? Missä maissa haluaisit esiintyä ja miksi?

lecca: No, jos laitetaan sana ”esiintyminen” sivuun, haluaisin käydä Afrikassa, Intiassa, Aasiassa tai Marokossa, missä perinteinen musiikki sai alkunsa. Haluan myös soittaa paikallisten ihmisten kanssa ja päästä kosketuksiin rukouksiin ja juhliin yhteyksissä olevan kansanmusiikin kanssa.

Julkaisit kolmannen levysi City Caravanin heinäkuun lopussa. Oliko sinulla mielessäsi levyn konsepti ennen levyn teon aloittamista? Mikä se oli ja miten ymmärsit sen?

lecca: Nimensä mukaisesti konseptissa on kyse karavaanin kanssa yhdeksi tulemisesta ja matkaamisesta arkielämässä. Alun perin tämä idea tuli mieleeni noin neljä vuotta sitten, kun tein tämän levyn vanhimman biisin, City Caravanin. Kipinä tälle ajatukselle oli se, että luulin Tokion olevan täydellinen, mutta se oli kuin aavikko, koska siellä oli vaikea elää.

Levyä kuunnellessa tulee selväksi, että albumilla on ”lempeämpi” soundi kuin aiemmilla levyilläsi. Oliko tämä pehmeämpi soundi tietoinen päätös vai jotakin, joka vain tapahtui levyn tekoprosessin aikana?

lecca: Ikäni taitaa olla sen syy... En ole enää niin ärtyisä kuin parikymppisenä. Nyt en pysty hyökkäämään yhteiskunnan tai muiden ihmisten kimppuun, koska tajusin, että minussakin on heikkoja kohtia. Nykyään kuuntelemassani musiikissa on lauluosuuksia, jotka erottuvat enemmän edukseen. Viisi vuotta sitten kuuntelin aina dancehall-musiikkia, mutta tänä vuonna kuuntelen jah curea, davillea, alainea, kevin michealia ja kevin lyttlea... Pidän yhä dancehallista, mutta tyylini on nykyään vähäisempi sillä suunnalla. Haluan parantua ja parantaa muita. (nauraa)

Levyn kansitaide ja otsikko City Caravan tuovat mieleen kiertolaisvaikutelman. Millainen taustatarina levyn nimellä on?

lecca: Se oli enemmänkin kappaleen kuin albumin nimi. Se oli myös konseptin ydin. Ajattelin kiertolaisia, mutta vielä enemmän paimentolaisia aavikolla: beduiineja, jotka elävät yhä aavikolla. He arvostavat perhettään, elämäänsä, kunnioittavat vanhuksia ja opettavat lapsille, mikä on arvokasta. Tokiossa asuessani rakastan perhettäni ja haluan kuunnella kunnioittamieni vanhusten sanoja. Ajattelen aina, etten halua jättää jälkeeni vääriä asioita lapsille.

CIRCUIT BUS -kappaleen on tuottanut jamaikalainen tuottaja nimeltä Christopher Birch ja kappaleella esiintyy myös ryhmä nimeltä Voicemail. Voitko kertoa meille, miten tähän yhteistyöhön päädyttiin?

lecca: Halusin alun perin soittaa kappaleen Voicemailin kanssa ja lähestyin heitä viime vuonna. Kun kysyin, voisimmeko työskennellä yhdessä ja mikä rytmi olisi heille parempi, Oniel mainitsi nimen Birch ja sanoi, ettei siinä olisi mitään ongelmaa. Tuolloin suositun ”armeijarytmin” oli tuottanut Birch, joten kysyin häneltä, voisimmeko tehdä yhteistyötä. Hän vastasi myöntävästi, koska on hyvä mies – ja niin päädyimme työskentelemään yhdessä!

Levylläsikin mukana oleva ai&lie&winen musiikkivideo näyttää melko erilaiselta aiempiin videoihisi verrattuna. Miksi valitsit sinulle tyypillisen, tarinamaisen musiikkivideotyypin sijaan tällaisen, missä on paljon tanssijoita?

lecca: Pidän siitä, että musiikkivideoissa on tarina, mutta ai&lie&wine oli mielestäni mahdollinen ystävieni tuntemien tanssijoiden ansiosta, jotka myös esiintyvät videolla. Kun tein kyseisen kappaleen, kuvittelin mielessäni, kuinka he kaikki ilmestyisivät ärsyttämään kameraa. Halusin kokeilla muutamia otoksia ja kameran kanssa työskentelyä, mutten ole ohjaaja. Mutta kokeilen sitä jonain päivänä...

City Caravan III -niminen kappale on jaettu kahteen osaan, Ieji hajimeen ja Ieji Owariin. Voisitko kertoa meille jotakin näiden kappaleiden merkityksestä? Miksi kappale on kaksiosainen?

lecca: Ööh, se oli ohjaajani ehdotus, joten sille ei ole olemassa mitään oikeaa syytä. Mutta voin sanoa, että jos se olisi yksi kokonainen biisi, se olisi ollut liian pitkä väliosaksi.

Kappaleesi BELLE EPOQUElla on mukana SOUL’d OUTin räppäri Diggy-MO. Millaista oli työskennellä hänen kanssaan? Kuka oli vastuussa mistäkin kappaleen osasta?

lecca: Ajattelin, ettei minun pitäisi tehdä kappaleita syvästi kunnioittamieni ihmisten kanssa. Pilailen vain. Siitä tuli perhekalleus. Kunnioitan Diggyä, joten kulutin kuusikymmentä kertaa enemmän aikaa kuin yleensä kappaletta tehdessäni. Minulla meni siinä niin kauan, koska... ajattelin, etten voisi antaa Diggyn laulaa huonoa kappaletta, ja haluan hänen faniensa sanovan kappaleen olevan cool heidän sitä kuunnellessaan. Kulutin yhden kuukauden kappaleen tekoon ja toisen kuukauden kirjoittaessani lyriikat. Diggy piti tekemästäni rytmistä ja me molemmat kirjoitimme sen jälkeen erikseen. Päätimme epämääräisesti musiikin parhaudesta kertovasta teemasta ja sitten kirjoitimme, joten se oli todella vaikeaa. Kun sitten lauloimme yhdessä äänityksissä, lyriikat eivät tuntuneet luonnollisilta, joten kirjoitin säkeistöni uudelleen äänityksen jälkeen. Toisena levytyspäivänä menimme samaan studioon. Oli piristävää, kuinka Diggy antoi minulle opettajan lailla eri ehdotuksia. Tämän kappaleen sydän on Diggyn säkeistön lyriikat! Lukekaa nuo mahtavat lyriikat, jotka antavat meille kaikille niin paljon rohkeutta.

Mikä kappaleistasi oli kaikkein vaikein tehdä? Entä helpoin? Miksi?

lecca: Kaikkein vaikein on tähän mennessä ollut BELLE EPOQUE. Helpoin oli... kaikki muut kappaleet ovat olleet mielestäni helpompia, mutten voi sanoa niiden olleet helppoja... En keksi, mikä olisi ollut helpoin. Anteeksi.

Kummasta pidät enemmän: studiolla työskentelystä vai live-esiintymisestä? Miksi?

lecca: Totta kai pidän studiolla työskentelystä. Jos voisin, haluaisin vain tehdä musiikkia joka päivä. Olen tosissani. Jos joku haluaa esiintyä puolestani, antaisin hänen esiintyä.

Esiinnyit aika monta kertaa erilaisissa isoissa tapahtumissa kesällä. Miltä tuntuu esiintyä festariyleisön edessä omien keikkojesi sijaan? Nautitko musiikkisi esittelystä uusille ihmisille tällä tavoin?

lecca: Laulaminen isoilla festareilla on hauskaa ja kuumaa, vaikken esiinnykään usein. Joka tapauksessa yleisö on erilainen verrattuna klubilla esiintymiseen, joten se on hieman outoa. Klubilla voin pitää välispiikin, katsoa ihmisiä, heittää ja ojentaa joitakin tavaroita. Onkohan musiikkini levittäminen tapahtumien kautta hauskaa? En oikein tiedä.

Mitkä ovat suunnitelmasi tulevaisuutta ajatellen? Onko sinulla jo ideoita uusia kappaleita varten?

lecca: Niin kauan kuin minulla on aikaa, teen musiikkia joka päivä. On harmillista, että minun täytyy rajoittaa kappaleiden tekoa, kun kurkkuuni sattuu ahkeran työnteon jälkeen. Jos voisin, haluaisin tehdä kaksi kappaletta päivässä ja viisikymmentä tässä kuussa. Kurkkuni oli eilen kipeä puolentoista kappaleen teon jälkeen, joten lopetin. Seuraavien kuukausien aikana menen jonnekin esiintymään joka viikonloppu, joten haluan yrittää saada enemmän aikaa biisien teolle. Sanoin näin jo aiemmin, mutta olisin mielestäni onnellinen, jos saisin keskittyä vain musiikin tekoon.

Jättäisitkö lopuksi viestin lukijoille?

lecca: Etsin henkilöä, joka laulaisi laulujani! (nauraa) Kiitos todella paljon tämän haastattelun lukemisesta. Jos olette kiinnostuneita minusta, kuunnelkaa musiikkiani.

Kiitos tästä haastattelusta!



JaME kiittää leccaa ja Avexia tämän haastattelun mahdollistamisesta.