DEZERT - Saikou no shokutaku

Suhteellisen nuori visual kei -yhtye DEZERT on tehnyt itsensä tunnetuksi poukkoilevan musiikillisen ilmaisunsa lisäksi ennen kaikkea häiriintyneen häiritsevillä sanoituksillaan. Jonkinlaisena kantavana teemana yhtyeen lyyrisessä annissa näyttäisi olevan ruokaileminen, ja erikoisuutenaan nämä sangen eksentriset kokkailevat muusikot tarjoilevat ihmisruokalajeja. Hardcore-henkinen säväyttämisen halu törkeyksillä käy ilmi muun muassa sellaisista vapaasti käännetyistä kappaleen nimistä kuin Kosketan kohtuasi, Maukasta pernaa ei naurata taikka ihan tylysti vain Uloste. Herkullisen räikeä epäsovinnaisuus ja shokeeraamisen halu tuottavat vahvoja mielleyhtymiä vaikkapa Dir en greyn 90-luvun tuotantoon. Mahtaisiko DEZERTistä olla vanhojen hyvien aikojen – kun visual kei oli vielä vaarallista ja röyhkeää – nostalgisoijille makupalaksi? Käykäämme pöydistä parhaimpaan eli ottakaamme kuunteluun yhtyeen tuorein albumijulkaisu Saikou no shokutaku. Näinhän nämä asiat selvitetään.

Kymmenen kappaleen musiikkimatka alkaa ehkä hieman yllättäen Pohjois-Amerikasta. On toki muistettava, että tämänkaltaiset assosiaatiot ovat aina subjektiivisia ja kontekstisidonnaisia asioita. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan voi olla mainitsematta, että aloitusraita Ah. on niin räikeä Korn-pastissi, että kyseisen amerikkalaisyhtyeen tuntevia takuulla hymyilyttää. Väistämättömän negatiivisesta seikastahan ei todellakaan ole kyse. Matalalta myllertävät kitarariffit taustanaan väkivaltaisesti koliseva bassonläpsyttely ja svengaava rumpujenpaukuttelu yhdistyvät luontevalla tavalla kuumeisesti voihkivaan säkeistöön, jonka taustalla kuullaan efektoitua kitaranäpräilyä. Kertosäkeessä luonnollisesti karjutaan keuhkojen pohjasta. Jostain salaperäisestä syystä DEZERT on sijoittanut albuminsa aloitukseksi oppikirjaesimerkin siitä, miltä amerikkalainen niin sanottu nu metal alkuaikoinaan 90-luvun puolivälin hämärissä kuulosti. Esimerkki on toimiva ja tyylipuhdas, mutta kuuntelun edetessä käy ilmi, ettei sillä ole paljonkaan tekemistä albumin yleisen musiikillisen linjan kanssa, jos nyt mistään yleisistä linjoista voidaan tässä yhteydessä edes puhua.

Yksille on tämä uutinen hyvä, toisille ei välttämättä niinkään. Kakkosraita Kimino shikyuwo sawaru palauttaa musiikillisen tunnelman jo huomattavasti perinteisemmälle visual kei -linjalle. Kaoottisesti dissonoivat ja lähes konkreettisesti pitkin seiniä pomppivat riffit käyvät skitsofreenistä vuoropuhelua rennompien säkeistöjen ja kylmiä väreitä nostattavan iskelmäkertsin kanssa. Ennakkoluuloton tyyleillä leikittely ja noin kymmenen biisin aineksien tunkeminen yhden kappaleen sisään mielipuoliseksi sillisalaatiksi tuovat läheisesti mieleen vaikkapa Aicle.:n kapinallisen kokeellisuuden. Seuraavana pärähtävä Kokoni rabusonguwo kiristää vauhtiruuvia entisestään lähes death metal -henkisellä riffitelyllä. Tähänkin on tosin ympätty animetunnarikertosäe ja erinomainen väliosariffi. Biisin ainoa huono puoli taitaakin olla alle kahden minuutin jäävä kesto. Kaikkinensa erinomaisia aineksia olisi kerrankin voinut paukuttaa kuulijan päähän hieman huolellisemminkin.

Yhtenäisen musiikillisen linjan löytäminen muuttuu yhä vain hankalammaksi neljännen kappaleen, Mondaisakun, käynnistyessä tamburiinin tahdittamalla rytmillä. Looppimainen syntikkariffi tempaa kuulijan hämyisen psykedelian pyörteisiin. Kitarat kuorruttavat äänimaisemaa hampaita kiristyttelevin epäsoinnuin, ja poissaoleva laulusuoritus tuo väistämättä mieleen Japanin psykedeelisen rock-ilmaisun ykkösbändi Bo Ningenin omaperäisen tyylin. Lähes banaalin yllättävästi todellisuuden rajoja tavoitteleva trippitunnelma purkautuu kuulaan melodiseen kertosäkeeseen. Seuraavassa kappaleessa hämmennyksestä sekaisin oleva kuulija viedään sitten jo ihan rehellisen voimaballadin pariin. DEZERTin toiminnan ohjenuorana tuntuu kuitenkin olevan, että geneeriseltäkin vaikuttavat konseptit toteutetaan yhtyeen omasta tyylistä tinkimättä. Melodiselta pohjaltaan Tsuiraku on kuin mikä tahansa siirappislovari, mutta sovituksen kolhot, vahvasti kaiutetut ja suorastaan noise-henkisesti surisevat kitaravallit tekevät lopputuloksesta hyvin mielenkiintoisen. Rujoista soundiratkaisuista välittyy aivan erilainen tunnelma kuin pelkistetyn akustisesta tai perinteisemmästä rock-sovituksesta. Väkivaltaisen sovitusratkaisun kontrasti sävellyksen hempeyteen on onnistuneen häiritsevä.

Puolivälin paikkeilla on Saikou no shokutaku esitellyt jo viisi toisistaan hyvinkin poikkeavanlaista kappaletta. Moisella monipuolisuuden kirjolla saa varmasti karaistuneemmankin kuulijan potemaan jonkinasteista hämmennystä. Mitä tästä kaikesta nyt oikein pitäisi ajatella? Oman hankaluutensa monipuolisuuden kirjon käsittelemiseen tuo kappaleiden sangen lyhyt, selvästi alle neljän minuutin pysyttelevä keskipituus. Paikoin tuntuu ahdistavasti siltä, ettei tässä oikein saa mistään kunnolla otetta. Jonkinasteiseksi kuulijan helpotukseksi meno kuitenkin hivenen tasaantuu levyn puolivälissä. Tämä voi johtua joko siitä, että pääosa tempuista alkaa olla jo tuttuja tai sitten levyn loppupuolelle vain valikoituivat kappalejärjestystä laadittaessa vähemmän hämmästyttävät yksittäiskappaleet.

Haisetsubutsu edustaa jonkinasteista venkoilevaa progemetallia, joskin siinäkin on – kuinkas muutenkaan – tilaa suhteellisen tarttuvalle melodiselle kertosäkeelle. Oishii hizouha warawanai ja Shoukyou muistuttavat aloitusraidan jenkkimetallimielleyhtymistä, joskaan eivät palaudu läheskään yhtä selkeästi yhteen tiettyyn vaikuttajaan. Erityisesti Shoukyoun pahaenteisesti möyrivä raivostuneisuus vakuuttaa. Kertosäkeen taustalla hermoja raastava hammasporaefekti lisää ahdistavuuden tunnetta eksponentiaalisesti. Seion ja Pikutoguramu san puolestaan ovat niin sävellyksellisesti kuin sovituksellisestikin levyn vähiten omaperäiset ja mieleen jäävät kappaleet. Molemmat edustavat suhteellisen perinteistä melodista heviä vailla sen ihmeempiä koukkuja. Albumin kontekstissa tämä ei ole kuitenkaan merkittävä ongelma. Kyseessä ei ole kummassakaan tapauksessa mitenkään erityisen huono kappale. Sovituksellisesti keveämmät ja tyyliltään tavanomaisemmat kappaleet vaan jäävät tässä kontekstissa hieman täytebiisien rooliin, mutta eivät kuitenkaan valahda olemaan silkkaa irrelevanttia tilkemateriaalia. Edes se, että hivenen latteampi Pikutoguramu san on jätetty levyn päätösbiisiksi, ei onnistu jättämään kokonaisuudesta pahanmakuista vaikutelmaa.

Saikou no shokutaku on albumi, jota pitää kuunnella paljon, jotta siitä voisi saada minkäänlaista otetta. Runsaankaan kuuntelun perusteella ei silti ole mahdollista määritellä DEZERTin musiikkityyliä mitenkään yksiselitteisesti. Jo tässä tekstissä mainitut lukuisat mielleyhtymät kertovat, että kyseessä on jopa japanilaisen visuaalisen rockin kentällä poikkeuksellisen monipuolinen ja ennakkoluuloton yhtye. Saikou no shokutakun tapauksessa räikeästi erottuva omaperäisyys ei kuitenkaan rajoitu pelkästään kaikkiin mahdollisiin suuntiin samanaikaisesti poukkoilevaan musiikkityylien kirjoon. Albumin äänimaailma on hyvin omaperäinen ja tunnistettava. Ensimmäisellä kuuntelukerralla poikkeuksellisen kulmikkaat ja karut kitarasäröt aiheuttivat suorastaan luotaantyöntävän vaikutelman. Vähitellen rujoon äänimaisemaan tottui ja sitä oppi pitämään yhtenä albumin luonteenomaisista tunnusmerkeistä. Rumpusoundi on niin ikään jätetty suhteellisen karuksi, ja basson ajoittain meheväksi läpsyttelyksi yltyvä murina paistaa mukavasti ohuehkon mutta kovaäänisen kitaran alta. Lähes kliinisen kylmä ja karkean silottelematon soundimaailma muodostaa albumin tunnelmalle aivan omanlaatuisensa taustan, jota vasten peilautuu kappaleiden häkellyttävä monimuotoisuus. Samaa taustaa vasten piirtyvät niin angstiset pomppumetalliriffit voihkimisineen, heleät radiokertsit, hillitön hardcore-kaahailu kuin hajamielinen psykedeliakin. Vaikkei sanoituksia ymmärtäisikään, puhuu DEZERT musiikillaan vahvoista tunnelmista.

Alkuhämmästyksen, hetkellisen ihmetyksen ja ohikiitävän shokkimomentin luominen on kenelle tahansa suhteellisen helppoa. Se, että pinnallisessa räväkkyydessä olisi myös jotain sisältöä, on sitten oma, huomattavasti vaativampi taiteenlajinsa. Musiikkialbumina yksi Saikou no shokutakun merkittävimpiä vahvuuksia on sen maltilliseksi jätetty kesto. Alle 40-minuuttinen albumimitta voi nykyään tuntua lyhyeltä, mutta se on eritoten DEZERTin edustamassa musiikkityylissä erittäin onnistunut ja sisältöä parahultaisesti palveleva ratkaisu. Levyltä on nimittäin loppujen lopuksi vaikea nimetä turhia hetkiä. Se kieputtaa kuulijaa kuin tehosekoittimessa oman lyhyehkön hetkensä ja jättää jälkeensä pöllämystyneen tunteen. Ensikuuntelun jälkeen kuulijakunta mitä varmimmin jakautuu kahtia. Toisille pöllämystyneisyys on kauhun, toisille uteliaisuuden sävyttämää. Tämän kirjoittanut kuuluu jälkimmäiseen joukkoon. Lukuisien uteliaisuuden ajamien kuuntelukertojen jälkeen voi todeta, että Saikou no shokutaku on yksi raikkaimpia uusia visual kei -albumeita pitkään aikaan. Samaan hengenvetoon voitaneen DEZERTiä luonnehtia yhdeksi lupaavimmista tämän hetken vk-yhtyeistä. Ei voi kuin toivoa, että vielä jonain päivänä myös kansainvälinen menestys aukeaisi näille kaheleille kulinaristeille.