9mm Parabellum Bulletin uusin kokopitkä pyrkii yhdistämään indierockyhtyeen juuret modernimpaan tuotantoon.
9mm Parabellum Bullet julkaisi keväällä uuden albuminsa Waltz on Life Line. Edellinen albumi Dawning oli erityisen hyvä, vaikkakin aika turvallinen levy. Uuden levyn yhtye kuitenkin päätti julkaista omalla, juuri perustamallaan levy-yhtiöllä, joten soundiin oli odotettavissa muutoksia. Levy onkin melko pätevä paluu yhtyeen juurille, vaikka siinä onkin huonoja puolia. Se on nimittäin aivan liian pitkä ja jo etukäteen 15 kappaleen mittainen albumi kuulosti pahalta.
Albumin aloittaa single Seimei no Waltz, joka kuulostaa hämmentävästi joltain Ghibli-teemalta kikkeliheviksi sovitettuna. Energisen kappaleen jälkeen yhtye siirtyy Lostilla itselleen ominaisempaan indiehumppaan, jossa tarttuvat soolokitarat ja junnaava shuffle-komppi tuovat mieleen debyyttilevyn, vaikkakin hieman turvallisempana. Rämpyttelykitaralla alkava Mizuumi taasen on hieman perinteisemmän kuuloinen rockkappale. Se on tarttuva ja varsinkin kertosäe iskee kerralla maaliin. Yhtyeellä on kyky luoda hienoja poppismelodioita aina kun junttaamiseltaan malttavat ja tämä on hyvä esimerkki siitä. Aloituskolmikko starttaa kokonaisuuden energisesti ja saa odottamaan jatkoa.
Neljäs kappale Mad Pierrot alkaa jälleen shuffle-tunnelmissa pelkillä rummuilla, kunnes muuttuu raivokkaaksi tulitukseksi. Kappale ei ole tarttuvimmasta päästä, vaikka iskelmälliset melodiat toimivatkin. Se jää hieman juustoiseksi pastissiksi yhtyeen omasta tuotannosta. Hangyaku no Marchin autowahilla efektoidut soolokitarat taas olivat aluksi mielestäni hieman rasittavia, kunnes useamman kuuntelun jälkeen kappaleen letkeys alkoi kolahtaa. Se muistuttaa hieman liikaa yhtyeen kappaletta Black Market Blues, mutta onnistuu silti seisomaan omillaan tarttuvan kertosäkeen vuoksi. Ron Ri Boy on jälleen paluu normaalimpaan melodiseen poprockiin. Se ei erotu hyvässä eikä pahassa albumin keskeltä ja tuntuukin jopa täyteraidalta.
Kaleidoscope sen sijaan aloittaa erinomaisten kappaleiden sarjan. Debyytistä muistuttava rytmisen kikkailun ja iskelmämelodioiden yhdistelmä toimii erinomaisesti ja se onkin albumin tähänastisia kohokohtia. Lady Rainyn kertosäe on mieleenjäävä ja muutenkin kappale onnistuu olemaan tyylikkään puhdasverinen pop-balladi. Lopun modulaatio on ehkä hieman liioittelua, mutta sekään ei häiritse liikaa. Dark Horse osuu täydellisesti maaliinsa levyn melodisemmalla osastolla ja sen kertosäe on koko albumin hienoin. Dare mo shiranai muistuttaa yhtyeen sinkkujen b-puolille piilottamia helmiä ja sen mukana olo onkin yllättävää. Hieman junnaavan alkuosan jälkeen päräytetään esiin täydellisiä melodioita. Myös kappaleen pääriffi on itsessään todella mainio.
Albumin energiatasot vain kasvavat loppua kohden. Hi Matsurissa yhtye tykittää kitaraharmonioita ja diskokomppeja kiivaalla nopeudella. Morning Bell on vieläkin intensiivisempi ja sen aikana kuullaan hieno blast beatia ja harmonioita yhdistelevä kertosäe sekä levyn paras väliosa, jossa släppibassot ja kitaratapping kuljettavat kappaletta eteenpäin erikoisilla rytmiikoilla. Meikyuu no Ribingudeddo on paluu normaalimpiin kappaleisiin ja sekin tuntuisi hieman tylsältä ellei sen keskellä kuultaisi bassosooloa. Stand By Me muistuttaa Lady Rainya melodisilla kitaroillaan ja herkällä tunnelmallaan.
Albumin päättää Taiyou ga Hoshi Dake, levyn paras kappale. Siinä tiivistyy koko yhtyeen olemus: 200:aa hipova tempo, rankat väliosat, vaihteleva rytmiikka, iskevä melodia ja käsittämättömät kitaraliidit. Kappale antaa vilauksen siitä, että yhtye osaa yhä tehdä energistä ja omaperäistä indierockia. Siksi onkin sääli, ettei albumilla kuulla muita samantyylisiä teoksia. Kokonaisuutena levy ei ole mieleenpainuvimmasta päästä, mutta sisältää joitain erinomaisia hetkiä. Toivottavasti yhtyeellä on rohkeutta siirtyä jälleen rajoja rikkovammaksi, muutoin on vaarana että 9mm Parabellum Bullet voi pudota tusinarockbändien joukkoon.
