MIYAVI - Fire Bird

MIYAVIn uusi albumi Fire Bird ilmestyi iTunesin ennakkojulkaisuna 28.6. Koska artistin kohdalla ei voi koskaan tietää, mitä levy pitää sisällään, myös Fire Bird on ollut odotettu julkaisu. Singlet ovat olleet ihan lupaavia, mutta kokonaisuutena albumi on yllättävintä MIYAVIa kenties koskaan.

Kokoonpano on yhä tälläkin levyllä vierailijalaulajaa lukuun ottamatta duo. Rumpali BOBO, MIYAVI itse ja ohjelmoidut syntetisaattoritaustat ovat muodostaneet artistin nykytilan kokoonpanon. Edellisellä levyllä tähänastinen elektroninen suuntaus saavutti huippunsa, joten oli kiinnostavaa nähdä minne päin levy kehittyy. Tällä kertaa MIYAVI ei ole edes itse laulajana pääosassa, vaan Fire Bird on puhdas kitaralevy alusta loppuun saakka.

Aloituskappale Another World alkaa hiljaisilla syntikka-arpeggioilla kunnes kitara tulee mukaan. Kappale kasvaa puoleen väliin asti hiljalleen, kunnes räjähtää. Laulu on taustalla ja pääosassa on repivä fuzzkitara. Ratkaisu on vähintäänkin omituinen. Säkeistöissä MIYAVI laulaa lähinnä vocoderin läpi "this all changes everything" ja kertosäkeessä huutaa "another world". Voisi olettaa tämän tarkoittavan koko levyä. Levyn nimikkokappale Fire Bird alkaa myös hitaasti, mutta kitarariffittely tulee nopeammin mukaan. Laulua on tällä kertaa enemmän, mutta kertosäe on jälleen kappaleen nimen huutoa monesti putkeen. Fire Bird ei ole kovin hääppöinen kappale, mutta toimii varmaan keikalla hyvänä tunnelmannostattajana. Lauluosioiden jälkeen kuullaan melkein kaksi minuuttia pelkkää armottoman repivää kitarakepitystä. Hullu ratkaisu, mutta toimii!

Kappaleella Dim It on mukana Rosie Bones -niminen laulaja, joka on työskennellyt ainakin Jeff Beckin kanssa. Tälläkin kertaa kertosäkeen tilalla on kitaraliidi. Laulumelodiat ovat tarttuvampia kuin aiemmissa kappaleissa ja BOBOn modernin trap-henkinen rytmittely vaihtuu hetkessä voimakkaaseen takomiseen. C-osan kitaramelodia on levyn tähän asti parasta antia kaikessa kauneudessaan. Singlenä julkaistu Raise Me Up alkaa epämääräisellä mutinalla, joka muuttuu pian dubstep-henkiseen biittiin ja släppiriffittelyyn. Nopeasti mukaan tulee d'n'b-komppi ja MIYAVIn säröllä vedetyt laulut jäävät jälleen taustasoittimeksi. Kertosäe on tällä kertaa oikeasti laulettu ja se onkin erinomaisen tarttuva. Myös BOBO saa esitellä bravuuriaan eli diskokomppia, jonka erinomaisuudesta hänet usein tunnetaankin.

You Know It's Love on alkaa aiempaakin säröisemmissä tunnelmissa. Siitä tulee erittäin paljon mieleen Jack Whiten parhaat hetket. Hienot melodiat seuraavat toisiaan ja tuskaisesti lauletut harvat fraasit ovat tyylikkäitä. Ehdottomasti levyn parhaita kappaleita! Afraid To Be Cool julkaistiin tuplasinkkuna Raise Me Upin kanssa ja on levyn perinteisin kappale. Se on tarttuva, mutta olisi ollut kotonaan parilla aiemmallakin albumilla. Se ei tuo mitään uutta, mutta on erinomaisen funkkaava pala. Hieman varman päälle vetäminen kuitenkin paistaa läpi, sillä se on aivan eri puusta veistetty kuin muu tähän astinen kitarasekoilu.

She Don't Know How To Dance on melko tyhjänpäiväinen junttakappale. Joku itselleni tuntemattomaksi jäävä nainen vetää lyhyitä fiittejä ja nopea humppakomppi tekee kappaleesta sinänsä tarttuvan biisin. Se kuitenkin jää huomattavasti tylsemmäksi kuin aiempi levy ja tuntuu täytteeltä. Seuraava kappale Steal The Sun on taas paluuta albumin alkuperäiseen suuntaan. Valtava areenakomppi ja kuorot luovat pohjan kitaramelodioille, joita saadaankin reilusti. Autotunella vedetyt laulut ovat yksinkertaisen popahtavia, mutta jälleen tähtihetket koetaan kun MIYAVI päästää Telecasterinsa valloilleen.

Long Nights osuu samantien allekirjoittaneen ärsytyshermoon, sillä se alkaa lapsikuoroilla. Niitä ei todellakaan pitäisi käyttää missään ikinä. Niiden jälkeen kuitenkin kuullaan jälleen räppäystä muistuttavaa laulua ja vielä japaniksi. Kertosäkeeseen päästessään kappale kasvaa valtaviin radiopop-mittoihin ja instrumenttien pauhu huumaa korvia. Kaikessa korniudessaan tässä on jotain todella hellyttävää ja tarttuvaa. Jälleen kerran fuzz-soolo nostaa teoksen kuitenkin uusiin ulottuvuuksiin. Hallelujah tuntuu olevan väärin päin Long Nightsin kanssa, sillä sen rentoilu ei oikein sovi albumin loppuun. Naiivit sanat ovat hieman korvia punoittavia, mutta släppiriffit melko maukkaita. Kappale ei kuitenkaan kasva niin valtavaksi kuin toivoisin ja jää hieman vajavaiseksi. Bonuskappale Epic Swing, kyllä luitte oikein: Epic, on hieman omituisempaa osastoa. Vinkuvat kitaramelodiat ovat aika rasittavia, mutta valtava biitti toimii. Jostain syystä kappaleessa on sämplättynä yleisön hurrausta, mikä on erityisen typerryttävää. Jopa niin typerryttävän mahtipontista, että se saa naurahtamaan ääneen.

Onko Fire Bird sitten hyvä levy? Se takuulla jakaa mielipiteitä, mutta ehkä eniten itselleni siitä huokui se, kuinka hauskaa MIYAVIlla on ollut sitä tehdessään. Usein tyhjänpäiväiset sanoituksetkin voi antaa anteeksi, sillä on rohkeaa julkaista lähes kokonaan kitarakepittämiseen keskittyvä tanssilevy. Livenä albumi pääsee aivan taatusti vielä enemmän oikeuksiinsa, enkä malta odottaa kuulevani sitä tulevaisuudessa! Suurin valittamisen aihe löytyy siitä, että levy on masteroitu aivan liian kovalle, kuten nykyalbumeilla on tapana, ja tämän vuoksi sen dynaamisuus kärsii.

Perinteistä MIYAVI-materiaalia odottavat voivat pettyä, mutta kannattaa antaa albumille silti mahdollisuus. Vaikka läheskään jokainen kappale ei myöskään ole selkeä hitti tai muuten syvälle tunteisiin osuva, albumi saa kuulijansa hymyilemään useammankin kerran sen järjettömälle mahtipontisuudelle. Fire Bird on kitarailoittelua parhaimmillaan!