26.–27. elokuuta 2016 Helsingissä järjestetty Modern Sky Festival toi jälleen liudan itäaasialaista musiikkieksotiikkaa kaukaiseen maahamme. Japanista oli tänä vuonna saatu mukaan kokonaiset neljä keskenään hyvinkin erilaista esiintyjää. Festivaalia ei voi kuin kiittää onnistuneesta kulttuurityöstä. On tärkeää toimintaa auttaa vähäväkiseen Suomeen kaukomaiden underground-artisteja. Yksittäisinä esiintyjinä tämänkin festivaalin esiintyjistä monille olisi kysyntä täällä varmasti jokseenkin olematon. Hienoa on myös se, ettei festivaalilla tuntunut olevan minkäänlaisia musiikilliseen tyylilajiin liittyviä lokeroitumispyrkimyksiä. Jo pelkästään neljän japanilaisesiintyjän sisällä saatiin kokea musiikillista monimuotoisuutta elektronisesta orgaaniseen, kuulaasta aggressiiviseen ja perinteikkäästä kokeelliseen.
Japanilaisten osalta illan avasi puoli kahdeksan aikoihin kitaristi-laulaja
Kazuo Tsubouchin luotsaama
Sundays & Cybele. Nelimiehinen yhtye näytti rentoine kauluspaitoineen kuin minkä tahansa kulmakapakan rehdiltä rokkarisetien yhtyeeltä, jolta voi periaatteessa odottaa aivan mitä tahansa. Kun soitto alkoi, täyttyivät sali ja kuulijoiden korvat laajalla siveltimellä laveeraavasta ja rauhalliseen tahtiin rullaavasta rokista. Pääosin säröttä tai hyvin kevyen särön läpi soineet kitarat muodostivat harmonisia sointuaaltoja, joiden pohjana ilmavat rumpukompit ja tarttuvat bassolinjat palvelivat oivallisesti. Monipuolinen kaikuefektien käyttö ja ahkera wah-pedaalin poljenta lennättivät tunnelmassa nopeasti jonnekin 60–70-lukujen taitteeseen, brittiläisen progerockin psykedeelisille alkujuurille. Tyylilleen uskollinen yhtye viihdytti kolmisen varttia musiikilla, joka oli pullollaan eteeristä tunnelmaa ja kauniita melodioita.
Pink Floydit ynnä muut länsimaiset klassisen rokin suuruudet lienevät
Cybelellä tarkkaan kuunneltuna. Japanilaisista yhtyeistä puolestaan voisi mainita
Majutsu no Niwan tyyliltään hyvinkin samankaltaisena.
Erityisen kiitoksen
Sundays & Cybelen keikasta ansaitsee festivaalin lavamiksaaja. Huolimatta kovapintaisesta ja akustisilta ominaisuuksiltaan hieman hankalalta vaikuttaneesta skeittihallista oli
Sundays & Cybelen sointi erittäin selkeä ja kirkas. Pieniin nyansseihin ja metelöinnin sijaan lempeään yleissointiin tenhonsa lataava musiikki olisikin kärsinyt epäonnistuneesta miksauksesta korostuneen paljon. Ainoa yksityiskohta, josta ei saanut selvää, oli
Tsubouchin mutiseva laulu. On kuitenkin hankala sanoa, oliko epäselkeä ja lähes kuulumaton sanojen jupina tarkoituksenmukaista vai olisiko laulun kuulunut olla hallitsevammassa roolissa. Missään tapauksessa mistään idoliryhmästä ei kuitenkaan ollut kyse, joten hämärän peittoon jääneet lauluosiot eivät niinkään häirinneet. Lähinnä ne kertoivat siitä, että yhtyeen musiikki toimisi aivan hyvin instrumentaalisenakin.
Sundays & Cybelen esitys oli kaikkinensa tasavarma ja -laatuinen. Yhtye soitti yhtä virheettömästi kuin yllätyksettömästikin. Täysin eleetön ja liikkumaton (huomautettakoon, että lavakin oli kyllä kovin pienialainen) esitys jätti yleisön ja yhtyeen välisen yhteyden melko ohueksi. Hyvä esitys jätti tyytyväisen olon, mutta ehkä huomiota herättäviä koukkuja ja eloisuutta olisi voinut olla enemmänkin. Psykedeelisen rock-keikan hurmostila jäi saavuttamatta.
Tsubouchi yhtyeineen viihdytti kuitenkin tällä kertaa melko lailla sataprosenttisesti musiikin ehdoilla ja onhan se kunnioitettavaa sekin.
Perjantai-illan hämärtyessä oli
Cuushen aika astua lavalle. Musiikillisesti oltiin suhteellisen kaukana
Cybelestä, joskaan ei nyt aivan täysin vastarannallakaan. Sievä laulajatar hallitsi lavaa kahdestaan ilmeettömäksi jääneen mutta ahkerasti namikoitaan näpräilleen elektroniikka-apulaisen kanssa. Paljon ei tanssin taikaa koettu tälläkään lavalla, mutta
Cuushe eläytyi lauluihinsa koskettavalla paatoksella. Viileä ensivaikutelmakin murtui artistin paljastaessa vilpittömän kiitollisen hymyn ensimmäisille raikuville suosionosoituksille. Muutamissa kappaleissa
Cuushe itse tapaili sähkökitaraa säestykseksi, mutta muuten musiikki perustui mitä moninaisimmalle valikoimalle tietokonepohjaisia äänimattoja. Niiden esiin taikominen pitikin kaksikon sormet kiireisinä koko konsertin ajan.
Musiikin genreluokitteluista puhuminen sisältää aina epärakentavan osatekijän ja itse taiteeseen kohdistuvan vakavan väkivallan uhan.
Cuushen oman soundcloud-sivun genreluonnehdinta ”dream pop” on kuitenkin sen verran mainiosti kyseistä musiikkia kuvaava termi, että se on syytä mainita; esitys tosiaan onnistui luomaan jokseenkin unenomaisen vaikutelman.
Sundays & Cybelen maailmojasyleilevän psykedeelisen uneliaisuuden sijaan
Cuushen musiikki liikkui enemmän arkisen ja pilviä kesäpäivänä tuijottelevan päiväunisuuden maailmoissa; ajoittain aina ahdistaa, kunnes taas toiveikkuus huomisesta palaa valaisemaan. Musiikin lisäksi lavan taakse heijastetut visuaaliset erikoistehosteet korostivat näitä kahta erilaista lähestymistapaa.
Sundays & Cybelen esityksen aikana lavan takana välkkyivät jylhät luontomaisemat, kun
Cuushe puolestaan esiintyi milloin murtuneen oloisena edestakaisin tassuttelevan ihmishahmon, milloin spagettia ja kastiketta -annoksen edessä. Unenomainen pop-setti oli vakuuttava ja vangitseva elämys.
Cuushe jätti jälkeensä joukon vaikuttuneita ja tyytyväisenoloisia kuulijoita.
Lähes välittömästi
Cuushen jälkeen oli aika siirtyä piirun verran isomman modern stagen eteen odottamaan
Bo Ningenin esityksen alkamista. Joltisen omalaatuista noise-rockia esittävälle yhtyeelle esiintyminen oli jo kolmas Suomessa. Lavan he ottivat rutiininomaisesti haltuun, ja meno oli basisti-laulaja
Taigen Kawaben eksentrisestä kiekumisaloituksesta asti pitelemättömän villiä. Kahdesta edeltäneestä japanilaisesiintyjästä poiketen lavalla oli nyt yhtye, jolla näytti olevan kovasti vaikeuksia pysyä paikoillaan. Tilaa ei isommallakaan lavalla ollut liikaa, mutta kitaristikaksikko
Yuki Tsujii ja
Kohhei Matsuda heiluivat silti koko esityksen ajan paikoillaan kuin tanssimaan manatut zombit.
Kawabe puolestaan tehosti mystisiä sanoituksiaan ilvehtimällä kuin riivattu ja vääntelemällä käsiään kuin loihtien yleisöä hurmokseen. Vaikutelmaa noituudesta vahvistivat entisestään voimakkaat strobovalot, joiden häiriintynyt välke jätti lavalle aika ajoin kuvajaisia pelkistä heiluvista varjoista.
Yhtyeen musiikkityylissä yhdistyvät hyvinkin tarttuvat melodiat aggressiiviseen riffimyllytykseen ja improvisoituun noiseen. Maaniset rytmit ja sopivasti annosteltu paikoillaan junnaaminen pakottavat live-tilanteessa helposti jalat polkemaan maata ja pään nyökkäilemään musiikin tahdissa. Erityisesti jumitusta ja hallitsematonta noise-kaaosta tarjosi keikan päättänyt
Daikaisei, josta saatiin ilmeisen poikkeuksellisesti kuulla vielä tavanomaistakin pidempi versio. Lähinnä yhden soinnun jumputukseen keskittyvä järkäle taisi kestää yli 15 minuuttia, ja yhtyeelle ominaiseen tapaan koko touhu levähti lopulta kaaokseksi, josta jäi jäljelle vain kiertävien vahvistimien ujellus. Kitarat viuhuivat ilmassa ja suhteellisen innokas yleisö sai vuolaat kiitokset osakseen.
Bo Ningenin vahvuus live-esiintyjänä piilee kuitenkin ennen kaikkea siinä, että shokeeraavan mekkaloinnin ja improvisoinnin lisäksi heidän musiikissaan on myös aivan toisenlaista dynamiikkaa. Monissa kappaleissa on myös livenä tarttuvuutta ja suoranaista hittipotentiaalia, millä näytti olevan positiivinen vaikutuksensa myös konserttia seuranneeseen yleisöön. Kitaristeille on annettava erityismaininta lukuisien efektipedaaliensa hallitusta(kin) käytöstä. Monet albumeilla päämäärättömiltä kuulostavat piiperrykset ja liverrykset onnistuttiin lavalla toteuttamaan melko tarkkaan identtisesti samoin kuin ne on levyillekin nauhoitettu.
Bo Ningen soitti kurinalaisesti ja tiukasti ne osat musiikistaan, jotka kuuluikin, menettämättä kuitenkaan tippaakaan spontaniteetistaan ja konsertin primitiivisestä vimmasta. Vajaan tunnin mittaisen keikan jälkeen saattoikin vain todeta, että kyllä yhtyekin kiitoksensa ansaitsi.
Lopulta illan päätti
MONO. Ennen keikan alkua lavan edessä velloneesta pienestä yleisömerestä päätellen yhtye oli illan odotetuin esiintyjä ja täten pääesiintyjäpaikkansa ansainnut. Laajaa kansainvälistä suosiota niittänyt, musiikillisesti aivan omia latujaan kulkeva yhtye onkin pitkäikäisin paikalla esiintyneistä japanilaisyhtyeistä. Jo pitkään ennen keikan alkua oli tunnelma kunnioittavan odottava. Ilmapiiristä olisi voinut ehkä olettaa, että yhtyeen astuessa lavalle käynnistyisivät vuosisadan rokkikekkerit, mutta näinhän ei tietenkään asiain laita ollut.
MONOn konsertissa ei ollut kyse suurenmoisista bileistä. Sen sijaan yhtyeen tunnelmallinen musiikki vangitsee kuulijat pauloihinsa aivan yhtä tehokkaasti levyllä kuin livenäkin... ellei sitten elävänä jopa tehokkaammin.
Instrumentaalinen musiikki ei seurannut mitään pop-sääntöjen kaavoja vaan maalaili omaan tahtiinsa ja omilla ehdoillaan. Ilmava ja peilityyni äänikudelma saattoi silmänräpäyksessä räjähtää pitelemättömän raivoavaksi myrskyksi. Tällaisissa vahvakontrastisissa siirtymissä
MONO oli parhaimmillaan. Koko yhtye soitti vähäeleisissä kohdissa aivan yhtä kivettyneesti kuin miltä kuulosti musiikkikin. Ja kun musiikki räjähti, räjähtivät levottomaan heiluntaan soittajatkin. Kokonaisvaikutelmassa oli jotain hyvin katarttista. Musiikki ja sitä soittava yhtye tuntuivat lavalla olevan yhteen sulautunut yksikkö, joka velloi tunnelmasta toiseen kuin elävä organismi. Yleisö vaikutti vähintäänkin lumoutuneelta.
MONO onnistui luomaan kuulijoihin vahvan yhteyden, joka piti aina konsertin ensimmäisestä viimeiseen nuottiin asti.
Japanilaisesiintyjien osalta vuoden 2016 Modern Skyta Helsingissä voi pitää erittäin onnistuneena festivaalina. Tunnetummat yhtyeet tarjosivat takuulla ihastuksen aihetta ihailijoilleen. Tuntemattomampien esiintyjien laaja kirjo taasen tarjosi varmasti kokeneemmillekin seikkailijoille virkistäviä elämyksiä. Tapahtuman käytännön järjestelyissä ei ollut valittamista. Aikataulut oli älykkäästi suunniteltu, ja ne pitivät hyvin. Basaarimainen piha-alue oli viihtyisä paikka haukata happea konserttisalien käydessä keikkojen aikana yllättävänkin kuumiksi ja tukaliksi. Ei tällaisesta voi kuin toivoa jatkuvaa vuotuista perinnettä.