Soutaisei riron ei ole tällä pallonpuoliskolla niitä tunnetuimpia japanilaisyhtyeitä. Yhtyeen laulaja Yakushimaru Etsuko saattaa kuitenkin olla animeharrastajille tuttu veikeiden tunnuslaulujensa ansiosta. Muun muassa Mawaru Penguindrumin ja Arakawa Under The Bridgen ikimuistoiset alkutunnarit säveltänyt ja esittänyt Yakushimaru onkin Soutaisei rironin ohella ollut aktiivinen ja tuottelias myös sooloartistina.
Yakushimaru on aina ollut niin soolona kuin yhtyeensäkin kanssa leikkisä, kokeileva ja luova artisti. Maaliskuussa 2016 projektinimellä Yakushimaru Experiment julkaistu albumi Flying Tentacles kohottaa kokeellisuuden kuitenkin aivan uusin ulottuvuuksiin. CD-version obi kuvailee levyä näkökulmia ennakkoluulottomasti laajentavaksi ”Science & Future Experiment” -konseptialbumiksi. Kansipaperista löytyy lista soittimista, joilla levyn musiikki on tuotettu. Soitinten nimet paljastavat, ettei lupaus futuristisesta tiedemusiikkikokeilusta ole pelkkää markkinointipuhetta. Laserkitara, OPTRON ja limasyntetisaattori kuulostavat nimittäin kieltämättä kapistuksilta, jotka on kaivettu päivänvaloon jonkin tieteiselokuvan rekvisiittavarastosta. Mukana albumilla on tietysti myös Yakushimarun itsensä kehittämä ”yhdeksänuloitteinen soitin”, dimtakt, jota hän on käyttänyt muillakin soololevyillään. Sen perinteisempiä soittimia ei levyllä sitten kuullakaan lukuun ottamatta yhdessä kappaleessa paukuttavaa rumpusettiä.
Albumin avaa 14 minuutin mittainen improvisaatiosessio mainituilla tulevaisuudensoittimilla. Laserkitaraa vinguttaa Doravideo, kun taas OPTRONia ja limasyntetisaattoria soittavat kumpaisenkin soittimen alkuperäiset kehittäjät: ensinnä mainittua Atsuhiro Ito ja jälkimmäistä Dorita. Yakushimaru itse soittaa dimtaktia. Hikari to hikari to hikari to hikari no kiroku -nimisen teoksen äänimaailma on tyypillistä lentävän lautasen hissimusiikkia. Sädeasemaiset pulputukset ovat kuin muurahaispesä musiikiksi muunnettuna. Joka puolella on elämää eikä mitenkään voi arvata, mistä milloinkin pulpahtaa esiin jotain mielenkiintoista. Tunnelma ei ole sen enempää rentouttavaa ambientia kuin korviaraastavaa noiseakaan vaan jotain näiden väliltä. Elävän kuuloiset sähköäänet venkoilevat jatkuvassa liikehdinnässä, joka toisinaan äityy hyvinkin levottomaksi. Toisaalta levottomimmillaankin äänen kudos velloo pyöreän pehmeästi. Ehkä muurahaispesän sijaan osuvampi vertaus olisikin aaltoileva meri lukemattomine vedessä lilluvine mikrobeineen.
Levyllä on myös kaksi raitaa, jotka eivät ole ensisijaisesti musiikkia laisinkaan vaan tekstin luentaa. Tanpakushitsu mitaini on spefi-kirjailija Enjou Toun kirjoittama ilmeisen tajunnanvirtainen tekstinpätkä. Parhaimmillaan kolme Yakushimarun ääntä jankuttaa tekstiä samanaikaisesti katkelmittain eri kohdista. Luenta, jopa ilman minkäänlaista melodiaa, on toteutettu kiehtovan musikaalisesti. Miellyttävä kertojaääni ja skitsofreenisesti sovitettu kerronta voivat onnistua lumoamaan jopa sellaisen kuulijan, joka ei ymmärrä sanaakaan japania. Natsume Sousekin kirjoittama Omoidasu koto nado on sen sijaan toteutettu perinteisemmällä äänikirjatyylillä. Yakushimarun kerrontaa säestää dimtaktin epämääräinen ujellus ja kurina. Japania taitamattomalle ei tämä raita kuitenkaan tarjonne sen suurempia elämyksiä. On vain uskottava, että kaipa tälläkin tarinalla on paikkansa konseptialbumilla.
Jäljelle jääneet kolme kappaletta ovat kansipaperin tietojen mukaan Yakushimarun sävellyksiä. On kuitenkin hieman hankala tehdä eroa näiden ”sävellysten” ja levyn avanneen säveltämättömän improvisaatiosession välillä. Ensimmäisen raidan kanssa melko samanlaisehkosta avaruuspulputuksesta on kyse niin PLNC++:ssa kuin Soratobu tentaclesissakin. Poikkeuksen näihin muodostaa rumpujen säestämä Uramu no rasen yori. Pirteästi rullaava rumpukomppi rytmittää Yakushimarun nau'untaa ja muuta ääntelyä. Tarttuva tahti tempaa mukaansa tuoden mukavan tuulahduksen vaihtelua albumin muutoin täysin vapaasti keijuviin äänimaisemiin. Tämä lienee osoitus siitä, etteivät futuristisimmatkaan fotonirummut koskaan voi onnistua tanssittamaan vanhojen kunnon fyysisten perkussioiden lailla. Eikä tulevaisuudessakaan taatusti olla päästy eroon tarpeesta panna jalalla koreasti musiikin tahtiin.
Flying Tentacles on nykyaikaista avaruusajan avantgardea (esi)merkillisimmillään. Albumilla ei ole paljonkaan yhtymäkohtia mihinkään totuttuihin musiikillisiin konventioihin. Määrättyjä melodioita ei juuri käytetä eikä yhden raidan poikkeusta lukuun ottamatta rytmejäkään. Lopputulosta voisi joku ehkä luonnehtia dadaistiseksi epämusiikiksi. Toisaalta voisi ehkä olla syytä myöntää se tosiasia, että tulevaisuus on, jos ei tänään niin viimeistään huomenna, täällä. Taide kehittyy Yakushimarun käsittelyssä kokeilun kautta, kuten tieteetkin. Tähänastisten teorioiden rajoja venyttämällä ja tuntemattomasta uusia kokemuksia etsimällä laajennetaan ymmärrystä todellisuudesta.
Flying Tentacles on osoitus ihailtavasta musiikillisesta tutkimus- ja seikkailumielestä. Jos se ei jotakuta kuulijaa onnistuisikaan viihdyttämään, niin ainakin se onnistuu tuomaan musiikkiin jotain aidosti uutta.
