Illan saldo: kolme uutta bändirakkautta. Ei huono!
Psychework
Jyväskyläläinen metalliyhtye Psychework saapui lavalle Be Great, Powerful Beyond Measure -intron saattelemana. Kyseinen intro on eräästä videosta, jossa yhdistellään motivoivia puheenpätkiä Muhammad Alilta ja Rockylta, kehoittaen nousemaan ylös pahojenkin kaatumisten ja takaiskujen jälkeen. Luettuani keikan jälkeen bändin vokalistin leukemiataistelusta ja kuinka hän ammensi siitä inspiraatiota ja lyriikoita musiikkiinsa ja perusti sitten Psycheworkin, kyseinen intro kävi hyvin järkeen.
Mutta itse keikkaan: He aloittivat kauniilla ja melodisella kappaleella Tear of the phoenix. Aloitusbiisinä se ei ollut mikään vahvin fiiliksennostattaja, mutta laulu muuttui loppua kohden vähän raskaammaksi ja sai aulabaarissakin patsastelevat ihmiset siirtymään vähän lähemmäksi. Enemmistöllä bändistä oli pitkät ja upeat hevitukat, joita he näyttävästi vispasivatkin soittaessaan ja antautuessaan musiikilleen. Tide olikin sitten jo paljon reippaampi ja sai yleisössä jotkut jopa hyppimään sen tahdissa. Japanilainen faniseurue saapui aulabaarista ja yhtyi innoissaan pomppimiseen kädet ilmassa, enkä ihmettele - olisin varmaan ollut siellä joukossa itsekin jos en olisi ollut raporttihommissa, joten yritin tyytyä vain pään heilutteluun musiikin tahdissa.
Laulaja kertoi tämän olevan heidän ensimmäinen keikkansa Tavastialla, ja bändi oli olettainkin otettu tilaisuudesta saada viimein olla siellä. Kappale Bullet with my name oli oikea malliesimerkki ns. sankarimetallimusiikista ja sen kosketinkuvioissa oli samaa mahtipontisuutta, mikä on tyypillistä bändeille kuten Sonata Arctica tai Nightwish. Tässä vaiheessa tiesin olevani jo täysin myyty bändille ja aikovani käydä heidän keikoillaan toistekin. Kuin vokalisti olisi lukenut ajatukseni, hän harmitteli kappaleen päätteeksi, ettei heillä ole tällä kertaa paljoakaan soittoaikaa. Bändi joka tapauksessa aikoi kuitenkin ottaa lyhyestä soittoajastaan kaiken irti, sillä heillä vaikutti olevan hyvä meno ja jopa hauskaa keskenään soittaessaan ja moshatessaan, etenkin Hand on Heart -kappaleen aikana.
Arion
Väliajan alkaessa lähes kaikki siirtyivät takaisin aulabaariin sammuttamaan janonsa. Lämppäri oli siis onnistunut hoitamaan hommansa sangen hyvin. Reilun vartin tauon jälkeen helsinkiläinen power metal -yhtye Arion saapui pilkkopimeässä lavalle instrumenttiensa luo pelihenkisen intromusiikin soidessa. Samassa valot syttyivät ja koko bändi aloitti kovan headbang-meiningin kappaleella Out of the Ashes. Tästä musiikista jos mistä huokui sankarimetalli, sen huomasi jo parin ensimmäisen kappaleen aikana. Lost puolestaan oli fantasiamainen ja sen syntikkamelodiat toivat vahvan Nightwish-tunnun kappaleeseen, mikä ei suinkaan ollut huono asia. Vokalistin ääni oli yllätyksekseni kirkas ja kuulas ja siitä puuttui tällaista musiikkia laulaville tyypillinen kikkailu ja vibraatto.
MC:n jälkeen vuorossa oli yllätykseksi rauhallisempaa meininkiä, nimittäin uskomattoman kaunis You're my melody, josta pidin ehkä eniten heidän setissään. Vokalisti saikin helposti kannustettua ihmiset liikuttamaan käsiään ilmassa puolelta toiselle musiikin tahdissa, joten kappale kosketti selvästi lisäkseni montaa muutakin. He soittivat myös At the break of dawnin, jossa vierailevana tähtenä laulaa Amaranthen laulajatar Elize Ryd. Valitettavasti naisen lauluosuudet tulivat nyt vain taustalta. Kappale oli silti vaikuttava ja nostatti jälleen tunnelmaa yhä parempiin sfääreihin. Huomasin kaipaavani heiltä lisää tällaisia biisejä ja olisin toivonut, että heidän edellisetkin kappaleensa olisivat olleet yhtä innostavia.
Väkeä lappasi sisään entisestään, ja pohdin, olivatko nämä uudet tulokkaat illan pääesiintyjän faneja, vaiko muuten vain viihteelle lähteneitä tuskailijoita ja muita. No, ei sen väliä, pääasia että meininki jatkui hyvänä, ja sehän jatkui niinkin hyvänä, että pian huomasin Psycheworkin poikienkin saapuneen yleisön joukkoon moshaamaan ja kostuttamaan hieman kurkkujaan aulabaarin puolelle. Japanilaiset fanit tosin olivat palanneet jälleen pöytänsä ääreen jossain kohtaa, ehkäpä keräämään voimiaan illan kohokohtaa varten...
MAN WITH A MISSION
Kun lava alkoi olla kunnossa illan pääesiintyjää varten, huomasin yleisön joukossa yhä useamman japanilaisen. Havahduin tuumailuistani siihen, että viiden hengen porukka keski-iän ylittäneitä miehiä ja naisia pelmahti koko illan tyhjänä olleeseen pöytääni ja tiedustelivat joko se Arion kohta alkaa soittaa. Ikävä oli tuottaa pettymys, mutta tilannetta lievitti referaattini keikasta ja vakuuttelu, että hyvä meininki jatkuu silti vielä. Siinä jutustelimmekin sitten muistakin bändeistä ja festarikokemuksista ja ennen kuin huomasimmekaan, MAN WITH A MISSION saapui tyylikkäästi lavalle tyypilliseen tapaansa susimaskit päässä. Uusi seurueeni ei ollut uskoa silmiään ja he nousivat pöydästä katsoakseen tätä ilmestystä hieman lähempää musiikin alkaessa soida vauhdikkaana ja tunnelmaa entisestään nostattaen.
Vokalisti kiitteli yleisöä suomeksi ja kertoi, kuinka mukavaa oli olla taas täällä. Seuraava kappale jatkoi hyvin samassa hengessä kuin edellinenkin, eikä seurueeni malttanut palata pöytään vaan hytkyi musiikin tahdissa. Etenkin hetkeä myöhemmin kuultu rumpu-MC yllätti niin minut kuin heidätkin positiivisesti, ja heidän oli pakko sen verran palata pöydän luo, että kertoivat sen minulle. Huomasin pitäväni kovasti bändin tyylistä yhdistellä rappia, rockia ja punkin sekä nu-metalin elementtejä. Yleisöstäkin huomasi, että musiikista jokainen sai jotakin irti ehkä juuri siksi.
Tunnelma alkoi todella kuumeta Raise your flagin soidessa ja alkoi itsellänikin olla yhä vaikeampaa pysyä paikoillaan. Kuten aiemmistakin bändeistä, löysin myös tästä vertailukohteita, ja mieleeni tulivatkin mm. sellaiset nimet kuin brittibändi A ja jenkkibändi Offspring. Aikansa tanssittuaan seurueeni alkoi lipua takaisin pöytään ja kertoi tykkäävänsä yhtyeestä todella paljon, mutta vierastavansa susihattuja. Yritin selitellä, että japanilaisilla bändeillä on välillä tapana kehitellä tällaisia omia juttuja ja konsepteja, ja samalla mietin itsekseni, milloin tulin viimein siihen pisteeseen, että japanilaisessa musiikkiskenessä mikään ei itseäni enää yllätä. Noh, onneksi tämä varttuneempaakin kuulijakuntaa edustava porukka pöydässäni kykeni katsomaan susimaskien taakse, niin sanoakseni, ja he ylistivät kilpaa bändin rumpalia taitavaksi ja sanoivat tässä musiikissa olevan kasarimusiikin elementtejä.
Vokalisti alkoi viritellä yleisöä entistä parempaan tunnelmaan kyselemällä oliko porukka valmiita jatkamaan iltaa. Selvästi oli, sillä ilmoille pärähti oikea yleisön huudattamisbiisi, ja siitä alkoikin kunnon biletys. Kyseessä oli sellainen tunnelmannostattaja kuin Dead End in Tokyo. Sen päätteeksi jo aiemmin ylistetty rumpali antoi yleisölle sitä mitä se tilasi, nimittäin lisää rumpu-MC:tä, ja jos hän olisi jatkanut sitä yhtään pidempään, varmasti siellä olisi kohta kaikki hyppineet ilmaa rummuttaen kuin jokin afrikkalainen heimo. Bändi kuitenkin poistui lavalta ja taustascreenille ilmestyi animaatio ja tekstiä, joka kertoi yhtyeen synnystä. Selvisi, että kitaralegenda Jimi Hendrix olikin kitaransoiton tohtorin arvonimen lisäksi myös sangen pätevä susibiologi, joka oli muuttanut bändin jäsenet susiksi luodakseen heistä "ultimaattisen elämänmuodon". Sitten he päätyivät Antarktikselle, jonka uumeniin he jäätyivät moneksi vuodeksi. Syväjäässä ollessaan he kuitenkin kuulivat kaikenlaista musiikkia ympäri maapallon, kunnes viimein pääsivät pois jäistä ja siirtyivät sitten toteuttamaan kuulemaansa musiikkia itse japanilaiseen musiikkiskeneen. Näin siis syntyi susimiesten MAN WITH A MISSION. Älkää edes kysykö enempää. Yritin parhaani mukaan selittää tätä seurueellenikin, joka hämmentyi kovin yhtäkkisestä videoklipistä ja sen taustalla kuuluvista räjähdyksistä ja aseenlaukauksista ja animaatiossa seikkailevasta Jimi Hendrixistä. Luovutin kuitenkin ja päädyin jälleen toteamaan itsekseni, että japanilaisessa musiikkiskenessä on paljon asioita, joita kuvaamaan ei vain riitä aina sanat. Eikä edes videoklipit. No, se siitä. Uskokoon tarinan ken tahtoo.
Rumpali jatkoi siitä mihin jäi ennen videota, ja kitaristikin yhtyi revittelemään hänen kanssaan. Puolet yleisöstä oli valitettavasti kuitenkin jo kadonnut tässä vaiheessa paikalta, eikä vain baarin puolelle. Ehkä susimaskit ja animaatiovideot olivat kuitenkin liikaa paatuneimmille rock- ja hevifaneille. Tosifaneja tämä ei haitannut, sillä nyt he pääsivät lähemmäs lavaa ja heillä oli enemmän tilaa liikkua musiikin tahdissa. Sitä tarvittiinkin kun Get off of my way alkoi soimaan ja lämmittämään tunnelmaa uudelleen. Vaikka kappale oli yhtä laadukas ja viihdyttävä kuin aiemmatkin kappaleet, yleisö ei näyttänyt tulevan takaisin, joten päättelin usean poistuneen kokonaan klubilta. Se on todella sääli, etenkin kun ilta vain parani entisestään. Pidättelin kovasti riemunkiljahdusta kun Nirvanan Smells Like Teen Spiritin ensisoinnut kajahtivat ilmoille. Siis paras cover siitä minkä olen koskaan kuullut! Ja samaa mieltä tuntui olevan paikalle jääneetkin. Bändin rivistöönhän kuuluu vokalistin, laulavan kitaristin, basistin ja rumpalin lisäksi vielä DJ:kin. Hän oli tehnyt biisistä mahtavan remixin, jossa MAN WITH A MISSION pääsi todistamaan osaavansa yhdistellä vaikka mitä musiikkielementtejä saman kappaleen aikana - ja vieläpä näin legendaarisen. Tunsin sääliä niitä kohtaan, jotka olivat luovuttaneet bändin suhteen liian aikaisin ja lähteneet, sillä paikalle jääneet todella sekosivat.
Kädet heiluivat ilmassa vielä seuraavankin biisin aikana, mutta sitten bändi piti pienen tauon soittamisesta. He alkoivat kukin vuorollaan käydä läpi suomalaisia sanoja ja kyselivät niitä yleisöltäkin todeten lopulta suomeksi, että "te olette mahtavia". Tässä vaiheessa pöytäseurueeni, joka onneksi ei ollut luovuttanut bändin suhteen vaikka yhä mukisivatkin susimaskeista, kääntyi puoleeni ja alkoi puhua jostain indonesialaisesta tyttöbändistä, joka oli yhtäkkiä tullut mieleen... Oli minun vuoroni olla ymmälläni, mutta katsoin parhaaksi olla kysymättä siitä sen enempää. Onneksi ilmoille kajahti seuraavaksi Seven Deadly Sins -animesta tuttu, samaa nimeä kantava biisi. Seurueeni päätti jälleen lähteä tanssimaan. Mahtavaa, että he todella viihtyivät ja pitivät musiikista iästään ja kaikesta muusta huolimatta. Ehkäpä pitäisi alkaa järjestää "tuo vanhempasi mukaan keikalle" -kampanjoita, jotta yhä useammassa perheessä faneus levittyisi koko perheen jutuksi?
Fanit tekivät fureja ja tanssivat villisti kun mukaansatempaava Fly again alkoi soida. Bassokitaristi esitti soittavansa instrumenttiaan hampaillaan kuten Jimi Hendrix, joten meno oli siis ihan yhtä villiä lavallakin. Kuin bändillä ei olisi ollut jo tarpeeksi yllätyksiä takataskuissaan, susimiesten silmät alkoivat yhtäkkiä kiilua, ja tämän huomatessaan yleisöstä huokui jälleen yllättyneisyys. Vessatauolle mennessäni kysyin narikkatyypin fiiliksiä keikasta, ja tämä kertoi MAN WITH A MISSIONin olevan Icebreakersien jälkeen vasta toinen bändi, joka on jäänyt mieleen ja jota hän aikoo illan jälkeen kuunnella lisää kotonakin. Wautsi. Aivan mahtava palaute! Vielä saimme hetken nauttia menosta ja meiningistä, mutta sitten kaikki oli aivan liian nopeasti ohitse. Seurueeni jäi kuulemma kaipailemaan kitarasooloja, ja minä lähinnä kaikkea kuulemaani. Bändi kiitteli tunteella yleisöään ja poistui sitten takavasemmalle.
Olin jo aivan valmis keikan jälkeiseen bluesiin ja raahautumaan vastentahtoisesti takaisin kotiin, mutta onneksi aikaa jäi sen verran odotella junaa, että ehdin tehdä tuttavuutta parin japanilaisen fanitytön kanssa. He tosiaan olivat aiempinakin vuosina kierrelleet bändin mukana Eurooppaa ja kuunnelleet yhtyettä toinen kolme vuotta ja toinen jopa kuusi. Niinkin vannoutuneita faneja he olivat, että olivat tatuoineet bändin symboleja itseensä ja tehneet samanlaiset susimaskitkin itselleen ja esittelivät niitä minulle Instagramistaan. Juttelimme muistakin bändeistä ja sitä myöten animeista ja peleistä ja mistä vielä. Todella kruunasi illan se hetki. Musiikki todella yhdistää ihmisiä kieli- ja ikämuureista huolimatta. Oli mahtavaa kuulla illan aikana erilaisia mielipiteitä tästä bändistä ja muistakin ja tuntea olevansa osa jotain suurempaa kokonaisuutta ja yhtenäisyyttä; yhteisöä, joka koostuu meistä, jotka rakastamme musiikkia.
