NECRONOMIDOL - DEATHLESS

Vuonna 2014 perustetun NECRONOMIDOLin kotisivuilla yhtyettä luonnehditaan ”ultra-synkäksi idoliyksiköksi”, jonka musiikissa kuullaan muiden tyylien muassa black metallia, darkwavea ja uuden aallon brittiläistä hevimetallia. Ei mikään joka päivä vastaan tuleva tyylilajiyhdistelmä, mikä tuntuu tosin olevan enemmän sääntö kuin poikkeus japanilaisen vaihtoehtomusiikin saralla. Arvosteltavaksi saatu vuoden 2017 albumi DEATHLESS kuulostaa melko pitkälti juuri siltä, mitä yhtyeen kuvaus lupaileekin. Luvassa on siis kiehtova tutkimusmatka fuusiomusiikin ytimeen.

Kahdeksan kappaleen ja 35 minuutin mittainen DEATHLESS on miellyttävän kompakti albumikokonaisuus. Silti se sisältää enemmän tyylinvaihdoksia kuin joidenkin yhtyeiden koko tuotanto. Karkeasti albumin voi jakaa kahtia: perinteisen rokkikokoonpanon soittamiin selkeisiin metallibiiseihin ja kokeellisempiin, elektronissävytteisiin kappaleisiin. Jälkimmäisetkin tosin kattavat melko laajan skaalan tanssipopista (4.7L, Skulls In The Stars) laahaavaan kauhurainamusiikkiin (Hexennacht). Tällainen genre-mikstuura vaikuttaa ensisilmäyksellä melko päättömältä. Onkin yllättävää, että albumia pitää suhteellisen hyvin kasassa tunnelma, joka yhdistää lähes kaikkia lauluja. Yhtyeen kantava teema, ”ultra-synkkyys”, kuuluu DEATHLESSin sävellyksissä keskitempoisuutena ja melankolisina melodioina. Soundimaailma on kylmä ja kolkko, paikoin jopa demo(ni)maisen karu. Yleissoundista loistaa myös kiehtova retrohenkisyys. Rokkibändin pelkistetyn ja prosessoimattoman soinnin lisäksi myös elektroniset efektit, konerummut ja syntetisaattorit herättävät vahvoja mielleyhtymiä menneiden vuosikymmenten ilmaisuun.

Albumin onnistuneesta tunnelmanluonnista ansaitsisivat sävellys- ja sovitustiimi kiitoksensa. Ikävä kyllä heistä sen enempää kuin varsinaisista soittajistakaan ei löydy informaatiota ainakaan albumin digitaaliversioon liittyvistä tiedotteista saati yhtyeen kotisivuilta. Salailu liittynee NECRONOMIDOLin julkisivuun idoliryhmänä. Ainoat näkyvät hahmot ovat viisi solistia, mikä on kuitenkin hieman hämmentävää yhtyeen musiikin valossa. DEATHLESS kuulostaa nimittäin ennen kaikkea rokkiyhtyeen tekemältä levyltä. Laulavat idolit eivät musiikillisesti ole sen suuremmassa roolissa kuin minkään normaalinkaan yhtyeen laulajat. Joissain kappaleissa laulut suorastaan hukkuvat bändin soiton sekaan, mille ei kuitenkaan ole vaikea löytää selitystä. DEATHLESSiä kuunnellessa käy hyvin ilmi, ettei yksikään NECRONOMIDOLin laulajattarista ole mikään vahva solistityyppi. Teknisesti keskinkertaiset, sovituksiltaan vaatimattomat ja paikoin todella matalalle miksatut laulusuoritukset eivät jätä mielikuvaa huomion varastavasta idoliryhmästä ja vain verhon takana paiskivasta taustabändistä.

Ristiriita yhtyeen näennäisen luonteen ja musiikin herättämän vaikutelman välillä on kiehtova. Mahtaako se olla laskelmoitu? Joissain kappaleissa tuntuu eittämättä siltä, että innottoman ja vakavan kuuloiset laulusuoritukset palvelevat oivallisesti musiikin yleismelankolista tunnelmaa. NECRONOMIDOL ei ole vain iloinen piri-idoliryhmä, jonka sävellajit on käännetty molliin ja sanoitusten aiheiksi valittu kuolema. Kyse on huomattavasti perustavanlaatuisemmasta ultra-synkän konseptin luomisesta. Kuunnellessa käy hyvin selväksi, että kokonaisuus menee ennen kaikkea tämän konseptin ehdoilla. Ryhmän idoliluonnetta ei tule ajatelleeksi kuin vasta promokuvia tai musiikkivideoita katsellessa. Tätä voi tietysti pitää ainakin jonkinasteisena taiteen voittona ja iskuna vasten pintapuolisen kaupallisuuden kasvoja. Kysymykseksi kuitenkin jää, miksi yhtyeelle on valittu solisteihin keskittyvä idolijulkisivu, vaikka musiikillisella konseptilla ei lopulta ole koko idoliteeman kanssa oikein mitään tekemistä. Onko kyseessä itsetarkoituksellinen erikoisuudentavoittelu vai sittenkin vain epätoivoisehko markkinointiyritys? Niin kiinnostavia pohdintoja kuin nämä ovatkin, älkäämme antako niiden viedä huomiotamme itse albumista.

Kuten sanottua, on elävän musiikin rooli DEATHLESSillä huomattavasti korostuneempi kuin idolituotteissa keskimäärin. Aloitusraita End Of Days on tästä oivallinen esimerkki. Kahden kitaran, basson ja rumpujen muodostama pohjaraita kuulostaa siltä kuin se olisi äänitetty livenä. Kitaroiden rujot säröt ovat miellyttävän orgaaniset, mutta soivat silti kohtalaisen kirkkaasti. Rumpalin blastbeatit menevät välillä vähän miten sattuu, mutta pitävät rytmin lopulta hallussaan. Yläasteen musiikkiluokan mieleentuovat ujot mutta sievät lauluäänet sulautuvat kolhoon tunnelmaan hämmästyttävän hyvin. Kaikki tämä on taiten miksattu miellyttävän harmoniseksi ja selkeäksi kokonaisuudeksi, jossa yksikään instrumentti ei nouse dominoivaan asemaan. Metallisesta otteestaan huolimatta kappaleen tempo ei ole päätähuimaava. Poljento on pikemminkin pohdiskeleva ja hieman pahaenteinen. Kertosäkeen pophenkinen mutta iloton melodia kruunaa yksinkertaisen sävellyksen iskevyyden. Seuraava raita 4.7L hyödyntää ilmaisussaan näennäisen vastakohtaisia elementtejä: konekomppia ja ysärihenkisiä syntetisaattoriefektejä. Silti tunnelma on kahdessa kappaleessa hämmentävän samankaltainen. Kummankaan melodioista ei kuvastu tuomiollinen masennus, vaan pikemminkin hiipivä melankolia. Ne ovat täynnä haikeaa kaipuuta.

Albumin loput kuusi kappaletta jatkavat samanlaisehkossa hengessä genrekarsinoista piittaamatta. Skulls In The Stars käsittelee morbidia tematiikkaa kevyen diskobiitin, sitä seuraava Kresthanatoio puolestaan neobarokkisen voimametallin tahtiin. Viides raita Chungking Redline taas on hämmentävä new wave -henkinen outolintu, jonka lähes pirteäksi äityvä meininki on rikkoa hienosti tihentyneen tunnelman yhtenäisyyden. Hexennacht palauttaa (epä)onneksi uhkaavan tilanteen raiteilleen. Muovisen syntetisaattoripianon ja ehkä tahattoman koomiselta kuulostavan urkujäljitelmän säestämän tunnelmapalan aikana voi kuvitella zombien kömpivän haudoistaan vampyyrien liidellessä verenhimoisina pikimustaa taivaankantta vasten. Levyn loppupuolella Nepenthe luottaa vaihteeksi hardrock-henkisempään lähestymistapaan. Sävellys ei nouse levyn alkupään kappaleiden tasolle, mutta hyvä kosketinsoolo ja hienot kitarasoundit pelastavat kappaleen. Levy päättyy NWOBHM-henkiseen Ithaquaan, jossa ei valitettavasti ole oikein muuta omaperäistä kuin kertosäkeen nerokas synavaskisoundi.

Kappalemateriaaliltaan DEATHLESS ei ole mikään kovin tasainen albumi. Sävellyksinä suurin osa lauluista on vähän liiankin yksinkertaisia ja kaavamaisia. Paljon lupaavan aloituskaksikon tasolle eivät muut kappaleet millään nouse. Sovitusten monipuolisuus ja albumin lyhyt kesto takaavat kuitenkin, ettei mielenkiinto varsinaisesti pääse missään vaiheessa kuunteluelämystä latistumaan. Epätasaisuudestaan huolimatta albumi pitää otteessaan, ja sitä pyörittelee mielellään kerta kerran jälkeen. Eläväinen yleistunnelma ja miellyttävän vanhanaikainen, jopa autotallimainen äänimaailma erottavat DEATHLESSin hyvällä tavalla monista vastaavien yhtyeiden ylituotetuista tuotoksista. Huolella mietitty ja tarpeeksi omaperäinen konsepti jättävät yleisvaikutelman positiivisen puolelle. Tajunnanräjäyttävä albumikokonaisuus tästä olisi saatu panostamalla enemmän kappaleiden sävellyksiin, jotka tällä haavaa ovat liian luonnosmaisia ja ennalta-arvattavia.

Kuinka paljon tahansa DEATHLESSiä kuunteleekaan, ei NECRONOMIDOLin syvintä olemusta koskeva mysteeri ota auetakseen. Miksi poikkitaiteelliselta vaihtoehtorock-yhtyeeltä kuulostava bändi on ”idoliyksikkö”, jonka idolit ovat kaikkea muuta kuin show'n varastavia solistidiivoja? Blackmetallin sekoittaminen popmelodioihin ja konekomppeihin ei sinänsä ole, varsinkaan japanilaisissa musiikkipiireissä, enää mikään vallankumouksellinen juttu. NECRONOMIDOLin idolistatuksen perustelu jää pelkän musiikin perusteella kuulijalta täysin hämäräksi. Ryhmän konseptin omalaatuisuutta täytyneekin osata hakea musiikillisen ja ulkomusiikillisen muodostamasta kokonaisuudesta. Kysymys siitä, voisiko NECRONOMIDOL tuoda ”idoliutensa” kuuluvammin myös musiikkiinsa menettämättä synkkää olemustaan, jää avoimeksi. Ehkä tätä voisi pitää ryhmän tulevaisuuden haasteena.