THE MOLICE - SIGNS

Koodi THE MOLICEn nimen avaamiseen piilee jakelijan tiedotteen mukaan erinäisissä yhtyeen vaikuttajissa: The Police + Jim Morrison, Moe Tucker ja Morrissey. Kekseliästä. Tästä ei silti sovi päätellä, että THE MOLICE olisi silkkaa vaikutteiden jäljittelyä. Yhtyeen omaperäistä tyyliä luonnehtii kuulemma DIY-meininki ja indie-henkinen omaleimaisuus. Syyskuussa 2017 julkaistu EP SIGNS osoittaa, etteivät nämä luonnehdinat ole mitään aivan tyhjää mainospuhetta. Kaikki sanottu pitää jokseenkin totuudenmukaisesti paikkansa. Sen, mitä tämä tarkalleen ottaen tarkoittaa, voikin sitten selvittää vain EP:tä kuuntelemalla.

SIGNS koostuu kuudesta kappaleesta, joita yhdistää maanläheinen ja selkeä äänimaailma. Sähkökitaroiden säröä on annosteltu hyvin maltillisesti, mikä tekee kokonaisuuteen mukavan ilmavan ja raikkaan tunnelman. Toisaalta muutamissa aggressiivisemmissa kohtauksissa on kitarat kuin vahvan kontrastin vuoksi vedetty melkoiseksi surinaksi. Basso ja rummut soivat taustalla hyvässä balanssissa ja sopivan kuuluvasti. Lauluja ei ole miksauksessa liikaa korostettu, mutta erilaisia kaikuja on hyödynnetty roppakaupalla. Tämän takia sanoista on melko vaikea saada muuta selvää kuin että ne on laulettu japaniksi, toisin kuin englanninkielisistä otsikoista voisi päätellä. Kaiken kaikkiaan SIGNS kuulostaa hyvin eläväiseltä ja hyvällä tavalla kotikutoiselta. Sen leppeässä äänimaisemassa on kuulijalla kosolti tilaa hengittää ja panna jalalla koreasti kuulokkeista likelle käyvien musikanttien kanssa.

Musiikillisesti SIGNS sisältää aika lailla sitä, mitä julkaisijan tiedotteessa luvattiinkin. THE MOLICEn vaikutteet ovat selvästi laajat, mutta yhtye on kyllä onnistuneesti kyhännyt itsensä kuuloisen tyylin. Ensimmäisillä kuunteluilla EP:n kuusi kappaletta virtaavat mukavana kokonaisuutena alusta loppuun ilman, että yksikään kappaleista erityisesti varastaisi huomiota. Perusreseptinä on yksinkertaisiin sointukulkuihin pohjautuva säkeistö-kertosäe-väliosa-muotoinen kitararokki ilman sen kummempia kommervenkkejä. Varsinaisia vauhtipaloja tai selkeitä slovareita ei kuulaan keskitempoisesti rullaavan materiaalin sekaan ole upotettu. Simppeli ja pehmeästi soiva musiikki soljuu niin sulavasti, että puolihuolimattomasti taustamusiikkina kuunnellen se helposti soljuu kokonaan ohi korvien. THE MOLICEn vahvuuksia pitääkin etsiä tarkemmalla korvalla kuulemaansa keskittyen.

Useampien kuuntelukertojen jälkeen SIGNSin kappaleet alkavat vähitellen paljastaa identiteettiään. Ensikuunteluilla hahmottomana kappalevirtana näyttäytynyt EP alkaa kuunteluiden myötä saada muotoa. Aloituskaksikko Shooter ja Side P edustavat julkaisun aggressiivisinta ja myös mukaansatempaavinta antia. Primitiivisellä punkraivolla hakkaavat rytmit ja kapinalliset sointukulut luovat kuvan räkäisestä autotallibändistä. Vahvasti kaiutetut laulut ja vasaramaiset riffittelyt lisäävät kuitenkin yleistunnelmaan viehättävää psykedeliaa. Paikka paikoin ripotellut popahtavat melodiat ovat omiaan sakeuttamaan usvaista keitosta.

Kolmannella raidalla yhtye tekee yllättävän täyskäännöksen. Letkeästi rullaava Magic viettelee nimittäin valloittavan funkbasson johdattamana. Kappaleen kertosäe on EP:n tartuntavaarallisin. Idioottivarma hoilotus kuulostaa tätä kirjoitettaessa suorastaan ahdistavan kesäiseltä. Jotta biisi ei jäisi keneltäkään unhoon, on yhtä sen pirteää melodiaa vielä alleviivattu nerokkaalla scat-toitotuksella, jota kuullaan jonkin verran EP:n muissakin kappaleissa. Ainoa mahdollinen pelastautumiskeino korvamadolta onkin yrittää keskittyä kiitettävän luovaan bassotteluun. Huomattakoon, ettei sen enempää scat- kuin bassotaiteilijankaan henkilöllisyyttä ole ainakaan missään helposti löydettävässä lähteessä paljastettu. Yhtyeen viralliseen kokoonpanoon näyttävät kotisivun perusteella kuuluvan vain rumpali Hirofumi Katsumoto, laulaja-kitaristi Rinko ja kitaristi Yuzuru.

Dry City jatkaa Magicin viitoittamaa pehmeämpää linjaa, muttei sisällä läheskään yhtä tarttuvia melodioita tai oikein mitään muutakaan muistettavaa. Musiikkivideonakin julkaistu Sparkling of Light kärsii samasta ongelmasta, vaikka voimakkaassa kertosäkeessä onkin kyllä potentiaalia. Tässä vaiheessa EP:tä huomaa jo, kuinka THE MOLICEn suhteellisen yksinkertaisiin aineksiin perustuva musiikillinen ilmaisu vaatii poikkeuksellisen tiukkaa biisinkirjoitusta vakuuttaakseen kuulijan. Jos kappaleesta puuttuu todella iskevä melodia tai mukaansatempaavan kiihkeä yleistunnelma, jää se helposti kokonaan unohdetuksi. Päätöskappale Round Round Roundilta löytyy onneksi näitä molempia. Toiveikkaan säkeistömelodian ja hieman haikean kertosäkeen kontrasti toimii todella hyvin. Kappale jättää jälkeensä miellyttävästi tyhjentyneen mielialan. Se saattaa kuuden laulun EP:n päätepisteeseen, josta tuntuisi aivan luontevalta lähteä uudelle kierrokselle.

Yhtyeen muuta tuotantoa tuntemattomana on vaikea sanoa, onko SIGNS erityisen hyvä otanta THE MOLICEsta yhtyeenä. Joka tapauksessa EP:llä soittava yhtye kuulostaa hyvin tietoiselta siitä, mitä haluaa tehdä. Toisaalta puhuttaessa mistä tahansa ”post”-genrestä tai vaihtoehtorokista, voidaan oikeastaan puhua minkälaisesta musiikista tahansa. Musiikillisesti THE MOLICE vaikuttaisi kuitenkin operoivan suhteellisen yksinkertaisen rokkiperinteen pohjalta. Mitään merkittäviä teknisiä kikkailuja, häkellyttävää instrumenttitaiturointia tai sävellysteknistä suuruudenhulluutta ei SIGNSilla kuulla. Rytmiä ja melodiaa lähestytään ilman sen kummempia krumeluureja, kahden kitaran rokkiyhtyeilmaisun sallimissa rajoissa varovaisesti kokeillen. On mielenkiintoista huomata, että vaikka jakelijan tiedonannossa korostetaan yhtyeen omaa tietä kulkevaa tee-se-itse-asennetta, ei ainakaan SIGNSilla kuulla mitään erityisen suuria avantgarde-elämyksiä. Kuvauksiin verrattuna EP näyttäytyy lopulta melko konventionaalisena vaihtoehtorokkina. Se tekee kuuden kappaleen kestonsa aikana monia ilahduttavia oivalluksia, mutta myös tietyt ilmaisun punkhenkisen yksinkertaistamisen vaarat ovat ilmeiset. Tai no... kaipa itse kukin on vapaa päättämään, tuomitseeko moisen vaaraksi vai ei. Kokeilkaa ihmeessä itse!