Ling tosite siguren uusin albumi on hajanainen kokoelma kaahausta ja kauniita äänivalleja.
Ling tosite siguren ensimmäinen kokopitkä albumi viiteen vuoteen alkaa tutuissa tunnelmissa. Tempo on kova ja soundi raaka verrattuna laulaja TK:n herkempään soolotuotantoon. LTS on yksi niistä harvoista bändeistä, joiden soundin tunnistaa sekunnissa.
#5:ksi nimetty albumi on monimerkityksellinen. Onko se viittaus viiden vuoden taukoon vai kenties ensimmäiseen #4-albumiin vuodelta 2005, sitä en tiedä. Albumi tuntuu ainakin jatkumolta debyytille, sillä sen soundi on jopa raaempi kuin mihin edellisellä levyllä jäätiin.
Albumia tutkaillessa jää myös välittömästi mieleen sen hulvattomat biisinnimet. Vai mitä ajattelette Chocolate Passionista, Who's WhoFosta, Serial Number of Turbosta tai High Energy Vacuumista? Yhtye on nimennyt biisinsä aina kummallisesti, mutta on myönnettävä, että nyt ollaan poikkeuksellisen syvissä vesissä.
Se, että bändi kuulostaa aina vain itseltään, on sekä sen vahvuus että heikkous. TK soittaa maanisia kitarariffejä ja kierrättää omia ideoitaan hävyttömästi, 345:n basso murisee painostavasti ja Pierre Nakanon rumpukompit ovat jatkuvaa ylisoittamista. Kaikki tämä on pakattu poukkoileviin biiseihin, jotka eivät juurikaan hidastele. Tämän vuoksi biisien hyvyys riippuu täysin pienistä nyansseista, kuten hienoista riffeistä ja kertseistä sekä kitarasooloista. TK:n sävelkynä on ollut hukassa viime vuodet, mutta #5 yrittää antaa hieman lohtua tilanteeseen.
Alkulevyn biisit etenevät turpaanvetokomppeineen todella hienosti, ja aluksi tylsänä pitämäni single Chocolate Passion alkaa hiljalleen kuulostaa hyvältä varsinkin moduloivan outronsa vuoksi. Kolmen biisin jälkeen kuitenkin alkaa jo epäilys hiipiä mieleen. Eikö niitä hyviä kertsejä tule, vaikka meno on muuten siistiä?
Who's WhoFo katkaiseekin yllättäen kiihkeän pauhauksen vieden kuulijansa shoegazempaan maailmaan. Huuhuuhuu-ulina laulussa on todella tarttuva ja delay-kitarat soivat kauniina mattona. Puolitempoinen kertosäe osoittautuukin levyn tähän asti kauneimmaksi sekä melodioiltaan että rytmiryhmän jytisevältä kompiltaan. Sen ongelma on kuitenkin, että biisi kuulostaa TK:n soolomusiikilta, ei LTS:ltä. Tähän dilemmaan tiivistyy koko albumin isoin ongelma eli TK itse.
Myös suurin osa loppualbumin parhaista hetkistä kuulostaa TK:n omalta soolomusiikilta. Poikkeuksina EneMEn lopun screamot ja DIE Meets HARD, joka on vain rehellisen rasittava biisi. Levyn päättävä #5 on sentään bändin omien balladien kuuloinen, ja se onkin kaunis lopetus levylle.
Albumi #5:llä TK on tuonut bändinsä levylle oman halunsa luoda kaunista musiikkia, ja se ei ole pelkästään positiivinen asia. Alun perin LTS oli nopea post-hardcorebändi, joka yllätti jatkuvasti käänteillään. Mitä pidemmälle TK:n musiikillinen ura on jatkunut, sitä itsetietoisempi hänestä on tullut. Nyt kun Sigure on aiempaakin selvemmin vain hänen visionsa jatke, herää kysymys siitä, onko bändille tarvetta.
Säveltäjänä TK oli kukoistuksessaan ensimmäisellä soololevyllään flowering. Siinä yhdistyivät kaahaava meininki, kauniit melodiat ja kokeelliset rakenteet. Myöhemmin TK on vain toisintanut samaa kaavaa, ja samalla se on laimentunut yhä epäkiinnostavammaksi. Hänestä on hiljalleen tullut tylsä, mikä on ymmärrettävä kehitys niin äärimmäiselle soittajalle.
#5 ei ole umpisurkea albumi, se vain yrittää liikaa. Rakenteet ovat hajallaan kuin huutamassa "Katsokaa, olen raju ja kokeellinen!" Levy tuntuu joinakin hetkinä siltä, että se olisi tehty vain koska TK haluaa muistuttaa yhtyeen olevan yhä elossa. Todennäköisesti bändin soundista pitävä löytää levyltä paljon hienoja elementtejä, joihin tarttua. Itsekin löydän. En silti usko yhdenkään kappaleen jäävän elämään yhtyeen parhaimmistona.
