Piikabändin maailmanvalloituspuheilla on katetta.
Helsingillä oli poikkeuksellinen onni ja kunnia toimia BAND-MAIDin World Domination -kiertueen ainoana pohjoismaisena pysähdyspaikkana. Samaan aikaan Euroopassa kiertävän LOVEBITESin kiertuekalenteriin ei esimerkiksi mahtunut sitäkään vähää Keski-Euroopan turvallisilta markkina-alueilta poikkeamista. Alun perin BAND-MAIDin esiintymispaikaksi oli kaavailtu Nosturin alakerran pientä Elmun baaria. Suuren lippumenekin vuoksi tapahtuma oli kuitenkin yllättäen siirretty yläkerran varsinaiseen keikkasaliin. Sali ei ollut kattoa myöten täysi, mutta on Nosturissa tyhjempiäkin iltoja nähty. Näköjään kiinnostava musiikki saa ihmiset liikkeelle täällä maailman tuppukylissäkin.
Merkillepantavaa on, että BAND-MAID ei pelkästään saanut ihmisiä kävelemään keikkapaikalle ihmettelemään tunnelmia, vaan paikalla oli yllättävän paljon todella omistautunutta ja innokasta yleisöä. Suomalaisten suuria ja ehkä eritoten vähän pienempiä massoja usein moititaan siitä, ettei rokkikeikkatunnelmaa huutamisineen ja tanssimisineen oikein kehdata nostattaa. BAND-MAIDin keikalla ei moista huolta kuitenkaan ollut. Yleisö, joka tosin nyt ei ollut aivan riemusta sekapäinen, kannusti uskollisesti yhtyettä ja osallistui omalla panoksellaan hikisen rokkimeiningin ylläpitämiseen. Spontaanisti nousevat ”Hei!”-huudoin rytmitetyt nyrkkimeret eivät ole Helsingissä näin pienen mittakaavan konserteissa mitään jokapäiväisiä näkyjä. Myös yhtye oli ilmeisen mielissään saamastaan vastaanotosta.
Mikä BAND-MAIDin musiikissa sitten viehättää? Yhtyeen omien kotisivujen mukaan raskaan rokin ja herttaisen ulkoasun välinen kontrasti. Tämä onkin aika osuvasti sanottu. Puhtaasti musiikillisesti yhtye ei nimittäin ole mitenkään erityisen omalaatuinen. Toisin kuin metallimusiikin perinteitä kunnioittavat virkasisarensa Lovebites, BAND-MAID rakentaa ilmaisuaan paljon selkeämmin 2000-lukuiselle pohjalle. Ajoittain funkkaavasti svengaavat riffit ja säännöllisesti moshaamaan pakottavat breakdownit ovat tyypillisiä modernin amerikkalaisen metallin elementtejä, joita BAND-MAID ei suoraan sanottuna käytä aina kovinkaan luovasti. Lisäksi meininki on yhtyeen ilmaisussa yleensä melodiaa tärkeämässä roolissa. Juuri tässä kuitenkin piilee jollain syvällisellä tasolla viehättävä teeskentelemätön hienostelemattomuus. "Jääräpäinen kuin Motörhead" ei ehkä ole ensimmäinen vertaus, joka BAND-MAIDin valokuvaa katsoessa tulee mieleen, mutta musiikki sen sijaan tukee ajatusta sitäkin paremmin.
Maailman kovaäänisimmiltä yhtyeeltä BAND-MAID on jääräpäisyyden lisäksi perinyt myös live-esitysten lumovoiman. Kotisivujen luonnehdinta ”an impossibly hard rocking maid band” ei ole mitään tyhjää puhetta. BAND-MAIDin tapauksessa kovaa rokkaaminen tarkoittaa ainakin Nosturissa nähdyn perusteella rakoilematonta itsevarmuutta ja sen mukanaan tuomaa esiintymisen rentoutta, jota oli ilo ja innostus katsella. Kitaristi Kanamin sulaa tyytyväisyyttä tihkuva hymy oli varmasti mitä oivallisin visualisointi koko yhtyeen mielialasta. Kallionlujan itsevarmuuden lisäksi myös soiton varsinainen äänenvoimakkuus oli Nosturissa melkoisen lujalla. Nupit kaakkoon -rokkielämyksen ja täydellisen kirkkaasti eri soittimet erottelevan miksauksen yhteen sovittaminen lienee käytännössä mahdoton tehtävä, ja on selvää, että BAND-MAIDille ensinnä mainittu on jälkimmäistä tärkeämpää. Rytmikitarat olivat Nosturin konsertissa kauttaaltaan melkoisen tunkkaista puuroa, mutta muuten miksaus soitinten välillä oli oikeastaan yllättävän hyvä ja selkeä. Erityisen ansiokkana voi pitää sitä, etteivät bassotaajuudet riistäytyneet häiritsevästi käsistä ja että niin soolokitara kuin laulutkin kuuluivat todella tarkasti.
Erityisen viehättävää BAND-MAIDin näkemisessä elävänä lavalla oli nähdä, kuinka se käytännössä toimii yhtyeenä. Perinteisestä rokkibändin mallista poiketen laulusolisti Saiki ei kukkoile huomion keskipisteenä ja yhtyeen seremoniamestarina. Tämän roolin hoitaa laulava rytmikitaristi Miku Kobato, joka vastaa myös välispiikeistä. Lavan vastakkaisilla reunoilla huomattavasti matalampaa profiilia pitivät soolokitaristi Kanami ja basisti Misa. Siinä missä ensinnä mainittu oli yhtä hymyä koko konsertin ajan ja intoutui joidenkin soolojen aikana valokeilaan lavan eteen, piti jälkimmäinen tyynesti paikkansa ja ennen kaikkea viileän tulkitsemattoman ilmeensä. Näkymän lavalle kruunasi rumpusetin takaa auringon lailla loistanut Akane, joka varmaan olisi mielellään tanssinut paljon enemmänkin kuin mitä hänen soittimensa antaa myöten.
Jonkinlaisena erikoisuutena on syytä mainita, että vaikka BAND-MAID pitääkin tiukasti kiinni rytmi- ja soolokitaristin roolijaosta, ei Kanami suinkaan joudu sooloilemaan yksin. Taisteluparinaan hänellä on basisti Misa, jonka virtuoosimaisen tarkkaa ja monipuolista soittoa oli ilo seurata. Useammissa kappaleissa oli paikka varsinaiselle bassosoolollekin, niin että mukana oli todellista soolotaistelun tunnelmaa. Kaikkein ilmeisimmillään tämä oli setin keskivaiheilla esitetyssä instrumentaalinumerossa. Ylistettäköön tässä yhteydessä myös Kanamin kitaransoittoa. Täydellisen kirkkaan soolosoundin ansiosta jokaista kitarasooloa pystyi keikan aikana seuraamaan lähes nuotin tarkkuudella, ja tarkastipa kitarasankarimme illan aikana soittikin. Arvostusta mestaria kohtaan lisää välispiikistä ilmi käynyt erikoistapaus: Kanamin oma kitara oli Helsinkiin saavuttaessa kadonnut lentokentällä, joten Helsingin-keikka jouduttiin soittamaan lainakitaralla. Jotain soolokitaristin tekemästä vaikutuksesta kertonee se, että keikan jälkeen jäi oikeastaan tunne että jonkinlainen Deep Purple -tyylinen kitarasoolotuokio, jossa muut jäsenet poistuvat lavalta, olisi voinut olla BAND-MAIDinkin setissä aivan paikallaan.
Ensimmäisellä Suomen-vierailullaan BAND-MAID yllätti todella iloisesti niin yleisön kuin järjestäjätahonkin, ehkä myös itsensä. Nykytilanteessa, jossa musiikkitallenteiden myynti muodostaa enää häviävän pienen osan artistien tuloista, on keikkailun merkitys yhtyeiden toimeentulolle yhä suurempi. Esityksen laadun suhteen BAND-MAIDilla ei ole tällä osa-alueella huolia. Vaikka yhtyeen musiikki ei sinänsä herättäisikään sen kummempia ihastuksen tunteita, on se live-esiintyjänä aivan huippuluokkaa. Nosturin konsertissa taianomainen rokkikeikkatunnelma kytkeytyi päälle heti ensimmäisistä nuoteista ja jatkui tiiviisti puolitoistatuntisen esityksen loppuun asti.
