Nowhere on Masaki Batoh'n uuden albumin nimi. Promoversion saatekirjeen mukaan se on myös paikka, josta tulemme ja jonne aikanaan haihdumme ”jättäen elämän sumuiset unelmat ja hämyisen ahdistuksen taaksemme mennessämme”. Batoh'n albumi ”kurkottelee pimeydestä teräskielin ja ajasta kaikuvin lauluäänin”. Harvassapa on saatekirje, joka alkaisi yhtä vakuuttavasti ja innostavasti.
Nowhere tuotettiin Tokiossa täysanalogisella GOK sound -studiolla. Pohjaraidat nauhoitettiin livenä vain kahta mikrofonia käyttäen: yksi laululle ja toinen kappaleesta riippuen akustiselle kitaralle tai banjolle. Näiden folk-henkisten pohjien päälle Batoh on tarpeen vaatiessa lisännyt muun muassa bassoa, perkussioita, lauluharmonioita, harppua, sähkökitaraa, mellotronia... sekä tietysti pakolliset kaikuefektit. Sanoitukset ovat pitkälti inspiroituneet artistin nuoruuden matkoista pitkin maailmaa. Niillä hän näki niin ihmiskunnan kauniita kuin karujakin saavutuksia. Nowhere-albumin mahtipontiselta kalskahtava tavoite on ”edistää ihmisyyttä kuulijoissa”.
Suuret sanat eivät toki suuta halkaise, mutta Nowhere kyllä lähtee käyntiin jokseenkin yhtä upeasti kuin saatesanansakin. Teräskielinen akustinen kitara halkaisee ilman häikäisevän kirkkaasti ja lumoavan lempeästi. Eteeriset falsettilaulut yllättävät iloisesti omalaatuisuudellaan. Kertosäkeessä mukana käy ryömimässä basso ja ihmeellisesti vonkuva syntikka, niin että kokonaisuutena kappaletta luonnehtisi ensisijaisesti pikemmin progeksi kuin trubaduurityyliseksi folk-rämpytykseksi. Seuraava kappale Tower of the Silence perustuu kurinalaisemmin korvia hivelevän kauniisti helisevään akustiseen kitaraan. Sanoitukset vaihtelevat sujuvasti englannin ja japanin välillä luoden globaalin kansatonta tunnelmaa.
Albumin ehkä paras yksittäinen kappale Tambourine viettelee haikean kehtolaulumaisella melodialla ja aavemaisella mellotronilla. Tunnelmallinen nuotioprogeilu saa ajatukset liitoon ja koskettaa kuulijaa arvatenkin sieltä ihmisyyden syvimmistä syövereistä. Devil Got Me vastaa Tambourinen erinomaisuuteen vetämällä maton jalkojen alta rouhealla slide-bluesilla. Levyn orgaanisen hengen mukaisesti slide-putken räminä otelautaa ja kieliä vasten kuuluu yhtä kovaa kuin itse toimenpiteestä syntyvät säveletkin. Tyylipuhdas akustinen blues ei hämmästytä omaperäisyydellään, mutta toimii kyllä albumilla erinomaisesti muusikon monipuolisuuden näytteenä ja tyylikirjon laajentajana.
Gaucho No Sora ei tarjoa mitään erityiskoukkuja vaan edustaa Batoh'ta ”tavallisimmillaan”. Akustisen kitaran säestämä psykedeelinen folk toimii toki oikein hyvin, etenkin kun kitarasoundi on tällä levyllä tuotettu niin nautinnolliseksi. Ehdottomasti kiinnostavimmillaan Batoh kuitenkin on heittäytyessään kokeelliseksi, kuten Dum Spiro Spero -kappaleessa. Banjolla säestetyssä ja latinaksi lauletussa kappaleessa on jotain omituisen harrasta. Batoh'n omintakeinen falsetti ei suoranaisesti tuo mieleen gregoriaanista munkkikuoroa, mutta hieman vastaavalla tavalla se kyllä tuntuu kurkottelevan kohti henkimaailmaa.
Levyn ensimmäiset, hämmästyttävän monipuoliset kuusi kappaletta vierivät nopeasti ohitse. Loppuun on jätetty kaksi huomattavasti pitempää raitaa. Seitsenminuuttinen Sundown on tyylipuhdas psyke-proge-taidonnäyte, jossa mies ja akustinen kitara -pohjaraita on häivytetty melko tehokkaasti olemattomiin. Rumpukompilla, bassolinjoilla, mellotronilla ja häiriintyneeltä huuliharpulta kuulostavalla soolosoittimella varustettu kappale kuulostaa kuin bändin soittamalta. Ei toki mikään huono saavutus mieheltä, joka itse soitti kaikki soittimet. Räikeänä kontrastina viimeinen kappale Boi Taull koostuu pelkästään akustisen kitaran soinnista. Lähes 16 minuuttiin yltävä jamittelu soveltaa monenlaisia kiehtovia tekniikoita ja lienee ainakin osittain improvisoitu. Aggressiivisesta rämistelystä harkitsevaan näppäilyyn ja näiden välitiloissa leijuva musiikki puhuttelee suoraan sydämeen. Se välittää Masaki Batoh'n sanoiksi pukemattoman viestin kiehtovan kauniisti.
Nowhere oli artistia ennestään tuntemattomalle todella ilahduttava yllätys. Erinomaisesti tuotetun albumin äänimaailmassa viehättää vahva maan tuoksu ja ennen kaikkea akustisen kitaran elävänä taltioitu kauneus. Erilaisia pieniä soiton ”häiriöääniä” ei ole pyritty peittelemään, vaan kaikki on tallennettu nauhalle niin tarkasti kuin mahdollista. Tämä luo albumille todella vahvan läsnäolon tunnun. Batoh'n soittoa on vaikea kuunnella välinpitämättömänä. Se imaisee mukaan satumaiselle matkalle ihmisen ja musiikin syvän yhteyden alkulähteille.
Myös musiikkityylin osalta albumi on ensiluokkaisen kiehtova. Akustisen folk-trubaduurin ympärille pala palalta rakennetut musiikilliset taustakankaat tekevät kuuntelukokemuksesta hyvin monipuolisen, totisesti kuin matkan lävitse paikkojen, joissa laulunkirjoittaja itse nuoruudessaan seikkaili. Suurimmassa osassa kappaleita on selittämätöntä viehätysvoimaa vähän kuin ne keskustelisivat kuulijan kanssa. Batoh taitaa syvällisen tulkinnan salat ja saa musiikin lentämään antautumalla itse sen lennätettäväksi. Vapautunut ja rauhallinen olotila leviää muusikosta sävelten välityksellä suoraan kuulijan sisimpään.
