Vuonna 2005 perustettu ONE OK ROCK viilettää jo yhdeksännessä studioalbumissaan. Yhtye on rakastettu ympäri maailmaa ja nähtiinpä heidät pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa Suomessakin. Viehätysvoimaa näyttää riittävän edelleen. Uuden albumin, Eye of the Stormin kunniaksi ONE OK ROCK lähtee näyttävälle puolentoista kuukauden Pohjois-Amerikan kiertueelle. Ei mikään aivan pieni saavutus japanilaisyhtyeeltä. Mikä mahtaa olla suuren suosion resepti? Sitä voi uutta albumia kuulostellessa pohdiskella.
Heti albumin ensi nuoteista tulee tahaton vaikutelma, että suuren maailman markkinoita tässä selvästi ollaan valloittamassa. Leikkaussalin puhdas, virheettömän tasaiseksi kompressoitu äänimaailma tuuttaa korville kuin liukuhihnalta. Mekaaninen tietokonerumpusoundi, mitä moninaisimmat syntikkavallit, ajoittain digitaalisesti käsitellyt lauluraidat ja voimakkaat kaikuefektit luovat kylmän, samaan aikaan laajan ja täyteenahdetun äänimaiseman. Termiä ”stadionrock” ei voisi käyttää paljon osuvammin kuin tätä albumia kuvailemaan. Musiikki on totisesti saatu kuulostamaan kuin jättimäisellä areenalla valtavista kaiuttimista huudatetulta.
Sävellystenkin puolesta Eye of the Storm on kuin vellovia käsimeriä ja hurraavia kansanjoukkoja varten räätälöity. Eritoten kaksi ensimmäistä raitaa, Eye of the Storm ja Stand Out Fit In ovat sen luokan mammutti-iskelmiä, ettei U2:kaan voi kuin nyökkäillä hyväksyvästi vieressä ehkä jopa pienen kateudenpistoksen saattelemana. Nimikappaleen monipuoliset syntikkasovitukset pitävät mukavasti mielenkiintoa yllä melodian nostellessa pateettisena käsiä ilmaan kohti suurta taivasta. Videonakin julkaistu Stand Out Fit In puolestaan luottaa leppeästi tunnelmoivan säkeistön ja pomppukertsin takuuvarmaan yhdistelmään.
Kolmannesta raidasta Head High alkaen alkaa kuitenkin kalvaa tunne, joka vahvistuu kappale kappaleelta. Ylituotettu ja yllätyksetön hittiviisu seuraa toistaan tasaisessa letkassa, joka hiljalleen muuttuu kuulijan korvissa epämääräiseksi bilebiitin ja synavallien sekaiseksi äänimassaksi. Lopulta massasta ei nouse oikein muuta esiin kuin laulaja Takan viehättävän omaperäinen tulkinta. Monipuolisesti ja ajoittain melkomoisella tunnelatauksella puhkuva laulusolisti onkin albumin ehdoton tähti. Muuta yhtyettä ei oikeastaan koko kierroksen aikana tule edes ajatelleeksi. Rummut on pääosin joko tuotettu koneellisesti tai käsitelty kuulostamaan siltä. Kitara jää useimmiten pelkäksi synakuvioiden sointumatoksi. Bassokitara hukkuu auttamattomasti muiden bassotaajuuksien syvään suohon.
Ylikompressoitu, suorastaan uuvuttava äänimaailma on kuitenkin vain osa ongelmaa. 13 kappaleen matkalle mahtuu valitettavasti suhteellisen vähän säväyttäviä sävellyksellisiä tai sovituksellisia oivalluksia. Nimibiisin veroisia suuria iskelmiä ei albumille ole enempää päätynyt. Melodiat puristuvat yhtyeen luovuuden tuubista tasaisena vanana mentolin makuista hammastahnaa. Suurin osa valuu korvien ohitse. Joissain kappaleissa rytmi saa menojalan väsyneesti vipattamaan. Suurilla kesäjuhlilla tuhansien ihmisten hurmioituneessa meressä tämän tahtiin voisi ehkä kuvitella innostuvansa pogoamaan ja korkkaamaan pullon kolajuomaa menomusiikin kyytipojaksi. Kotona kuunnellen Eye of the Stormin kappalemateriaali kuulostaa kuitenkin kauttaaltaan kuin samasta muotista yhtä tarkoitusta, mahdollisimman vähän millään lailla ketään ärsyttävää kuuntelukokemusta, varten veistetyltä.
Jossain albumin keskivaiheilla huomio herää Letting Gossa rämpyttävään akustiseen kitaraan. Jollain ilveellä sekin on kuitenkin saatu kuulostamaan todella synteettiseltä ja mitäänsanomattomalta. Kappaleen tasapäisyyttä korostaa entisestään käsittämättömän tyylitajuton konebiitin jyske. Jollain tapaa kokonaisuudesta yrittää erottautua myös In the Stars, jolla vierailee yhdysvaltalainen laulaja Kiiara. Duomeininki ei kuitenkaan pelasta kappaletta massaan hukkumiselta. Kun Taka toiseksi viimeisessä kappaleessa Unforgettable laulaa: ”All I want is to be unforgettable”, ei tilanteen ironiapiikistä voi olla havahtumatta. Toisaalta myyntiluvuissa ja listasijoituksissahan unohtumattomuus nimenomaan taidetaan nykymusiikkimaailmassa mitata.
Eye of the Storm on kaiken kaikkiaan melko vivahteeton juna-ajelu kirkkailla teollisuusvalonheittimillä valaistussa valkoisessa tunnelissa. Se ei erityisemmin kuulosta intohimoisen rokkiyhtyeen luomalta taideteokselta vaan pikemminkin voittoa tavoittelevan suuryhtiön laskelmoiden lanseeraamalta tuotteelta. Sellaisena se toki onkin onnistunut. Sävellysten puolesta Eye of the Storm on todella helppoa kuunneltavaa, joka ei takuulla ärsytä ketään. Sitä voi soittaa koko perheelle vauvasta vaariin pelkäämättä, että kenellekään aiheutuisi mitään epämiellyttäviä olotiloja tai mielipahaa. Huolettoman menevät melodiat ja tasaisesti tahkoavat rytmit tuskin häiritsevät kenenkään päivittäisiä askareita millään lailla.
Ylenmääräisen kompromissihakuisuuden kääntöpuolena on tietysti omaperättömyys ja oivalluksen puute niille, jotka moisia kaipaavat. Yhtenä massasta poikkeavana ominaisuutena albumilla voisi kuitenkin mainita pääosin englanniksi lauletut sanoitukset. Pop-musiikin kulutetuimman aihealueen eli parinvalinnan ja sen seurauksien käsittelyn sijaan ONE OK ROCK tuntuu panostavan enemmän jonkinmoisiin yksilöllisyyttä, vapautta ja riippumatonta itsensä toteutusta korostaviin tsemppihymneihin. Harmi kyllä sanoitusten sanoman ja niiden musiikillisen ilmaisun välinen kiusallisehko ristiriita jää tällä albumilla ratkeamatta.
Stand Out Fit Inin musiikkivideo kuvaa osuvasti albumin sanoituksellisia teemoja.
