Vuodesta 2015 Helsingissä järjestetty Sideways-festivaali on vakiinnuttanut paikkansa laadukkaan ja mielenkiintoisen vaihtoehtomusiikin riemujuhlana. Festivaalin esiintyjäkattaus koostuu pääosin suurelle yleisölle toinen toistaan tuntemattomammista nimistä. Toki perehtyneemmällekin musiikki-intoilijalle löytynee monipuolisesta joukosta uusia tuttavuuksia. Tämän vuoden suomalaisesiintyjistä tunnetuinta kärkeä edustivat Chisu ja Ismo Alanko. Näiden lisäksi mukana oli kosolti niin uudempaa kuin vanhempaakin kotimaista outorokkia. Tunnetuimmat vieraat Suomen ulkopuolelta lienivät yhdysvaltalaisräppäri Nas sekä brittiyhtyeet Suede ja Hot Chip.
Tylsään urheiluhalli- tai rähmäiseen kapakkakeikkaan verrattuna kesäfestareilla miljöön merkitystä ei voi liiaksi korostaa. Sideways ei tässäkään suhteessa ole aivan sieltä tavanomaisimmasta päästä. Vuodesta 2018 lähtien Sideways on järjestetty jäähallilla ja sen ympäristössä. Järjestelyn ansiosta festivaalilla voi nauttia niin sisä- kuin ulkoilmakeikoistakin. Taidetarjonta ei rajoittunut pelkkään musiikkiin, vaan jäähallin käytäviä koristivat kiehtovat kuvataidenäyttelyt. Piha-alueen ruokakojut taas muistuttivat kansainvälisiä suurmarkkinoita kirjavine katuruokatarjontoineen. Koko ajan joku soitti jossain, mutta tarjolla oli paljon myös oheisohjelmaa aina yöllisistä karaokebileistä joogaan ja erilaisiin puheohjelmiin. Rockfestareiden sijaan Sideways muistuttaakin oikeastaan jonkinlaisia kaoottisia kulttuurimessuja. Suuren suuresta tungoksesta tapahtumassa ei kuitenkaan tarvinnut ahdistua. Jäähallin pitkiltä käytäviltä oli helppo löytää itselleen rauhallinen nurkka pieneen vilvoitteluun kesäpäivän kuumuudelta. Juuri riippumattomuus sään oikuista onkin laajojen sisätilojen suurimpia vahvuuksia.
Festivaalin ulkomaisten esiintyjien vähemmän tunnettua, muttei suinkaan vähemmän kiinnostavaa, osastoa edusti Japanista saapunut, vuonna 2012 perustettu Kikagaku Moyo. Viisihenkinen yhtye nimittää musiikkiaan psykedeeliseksi mutta tarkentaa, että tällä termillä he tarkoittavat ennen kaikkea musiikillisten vaikutteiden monipuolisuutta. Yhtyeen Facebook-sivulla ilmoitettu tyylilaji ”feeling good music” onkin huomattavasti osuvampi kuvaus kuin mikään erityisempiä mielleyhtymiä herättävä lokerointi. Esiintymispaikaksi Kikagaku Moyolle oli valittu maanalainen kellarilava visusti suojassa päivänvalolta, mikä olikin takuulla harkittu ratkaisu festivaalin järjestäjätaholta.
Suuremmitta seremonioitta lavalle saapunut viisikko näytti rennoissa vaatteissaan ja vallattomissa hiuksissaan tyypilliseltä hippimusiikkikollektiivilta. Basistin ja rumpalin muodostaman rytmiryhmän lisäksi lavan edustalla seisoi rinnakkain kolme kielisoittajaa. Kahdella oli sähkökitarat, yhdellä sähkösitar. Kokoonpano aloitti esityksensä psykedeelisellä höyryjen päästöllä, melumuurilla, jossa kukin musikanteista sai hieman verrytellä sormiaan ja ajatuksiaan. Tästä tulisi vielä hieno 60-minuuttinen.
Vapaamuotoisen introjyrinän jälkeen siirryttiin perinteisempään biisi-ilmaisuun. Mistään pop-hiteistä Kikagaku Moyon tuotanto ei tosin koostu. Tunnin mittaisessa setissä oli alle kymmenen kappaletta. Niitä pitkitettiin osin improvisaatioon perustuvalla jammailulla ja jumituksella. Yksinkertaisina jauhavat bassolinjat ja koruttomasti takovat rummut loivat usein pohjan, jonka päälle kitaristit ja sitaristi lentelivät ajoittain hyvinkin vapaasti. Sakeat wahwah-verhot vain leijuivat isojen kaikujen kanjonissa. Oman lisänsä yhtyeen utuiseen mystisyyteen toi vähäeleinen lavaesiintyminen. Suurimman osan ajasta muusikkojen kasvot pysyivät visusti hiushuntujen suojissa, eikä kainoja välikiitoksia (suomeksi!) kummempaa henkilökontaktia yleisöön otettu. Musiikki virtasi soittajien käsistä puhtaana rokkitähteyden teatterista.
Missään nimessä Kikagaku Moyon esitys ei kuitenkaan jäänyt pelkkään improjumitukseen. Kappaleissa oli selkeät rakenteet ja sävellettyjäkin osuuksia. Kevyen folkahtavat melodianpätkät yksilöivät kappaleita ja auttoivat täten hahmottamaan draaman kaarta esitykseen. Musiikki ei myöskään ollut täysin instrumentaalista. Lauluvastaavia on yhtyeessä oikeastaan jopa kaksi: kitaristi Tomo Katsurada ja rumpali Go Kurosawa. Parhaimmillaan hyödynnettiin jopa molempien laulajien samanaikaista harmonialaulua. Eteeriset tuplalauluosuudet olivatkin Kikagaku Moyoa psykedeelisimmillään sanan myöhäiseen 1960-luvun rokkiliikkeseen viittaavassa mielessä.
Kikagaku Moyo otti viisihenkisestä kokoonpanostaan keikkatilanteessa kaiken irti. Sitaristi Ryu Kurosawa soitti muutamissa kappaleissa koskettimia tuoden mukavasti lisäväriä yhtyeen jo muutenkin kirjavaan äänimaailmaan. Tomo Katsuradalla puolestaan oli käytössään pieni arsenaali erilaisia käsiperkussioita lehmänkellosta vibra slapiin. Aika ajoin villinä sooloilevat kitarat rauhoittuivat kauniisiin yhteisharmonioihin. Yhtyeen musiikki oli konsertissa kuin muurahaiskeko, jossa joka puolella vilisee koko ajan jotakin johonkin suuntaan. Vertauksena voisi käyttää myös tuulten armoilla aaltoilevaa merta. Useampaan kappaleeseen sisältyi ilmaisuskaala usvaisen uneliaasta himmailusta tsunamimaisiin energiapurkauksiin, joissa tempo kiihtyi lähelle hardcore-lukemia ja kaoottinen meluaalto peitti kaiken alleen. Yhtye surffaili pitkin näitä musiikillisia suvantoja ja hyökyaaltoja hämmästyttävän sulavasti. Näytti suorastaan siltä kuin soittajat eivät itse olisi olleet komennossa ensinkään vaan olisivat vain virranneet musiikin oikkujen mukana. Erityiskiitos miksaushenkilökunnalle, joka sai hienosti välitettyä yhtyeen soiton vivahteikkuuden ja pidettyä vikuroivan äänimaailman hyvin tasapainossa.
Yleisö nautti Kikagaku Moyosta selvästi. Monesti yksittäisten kappaleiden keskelläkin, erityisen uhkarohkeiden musiikkiaaltojen päätteeksi puhjettiin spontaaneihin suosionosoituksiin. Kikagaku Moyon keikalla ei voinutkaan välttyä vaikutelmalta, että vuoden 2016 jälkeen Helsingistä kadonnut Modern sky -festivaali on selvästi jättänyt kurnivan aukon suomalaisten aasialaisen psykedelian nälkään. Ehkä Sideways voisi tulevaisuudessa vastata tähän kaipuuseen panostamalla vielä enemmänkin kaukoidän ihmeisiin. Vaan maistuuhan makea tällaisina pienempinäkin kerta-annoksina. Tästä päätelmästä ei Kikagaku Moyon konsertin jälkeen jäänyt epäilystä.
--
Keikkakuvasta kiitos Sami Moisanderille (Instagram).
