the GazettE - DIM

the GazettEn DIM levy täyttää tässä kuussa 10 vuotta. Ilmestyessään se oli bändiä syvästi vihaavalle arvostelijalle yllättävän miellyttävä kokemus. Pidin siitä niin paljon, että jouduin jopa ostamaan sen omakseni. Julkaisemisvuotensa jälkeen CD on pölyttynyt hyllyssä melko kauan, kun vähäinenkin kiinnostus visual keihin hiipui pois. Joten nyt onkin hyvä aika kokeilla, miltä albumi kuulostaa.

Levy alkaa dramaattisella [Hakuri]-introbiisillä. Ensimmäinen ajatus on sama kuin vuosikymmen takaperin: nyt on käyty varkaissa DIR EN GREYn varastolla. Onneksi aloitusfiilistely ei kestä kauaa vaan levy pääsee suoraan asiaan. The Invisible Wall on menevä rokkimäiske, joka aiheuttaa pientä kiusaantumisen punaa korville. Kymmenessä vuodessa ehtii unohtaa, miten kulmikasta musiikkia yhtye teki. Kappaleen kertosäe on edelleen täyttä timanttia ja toimii todella hienosti. A Moth Under The Skin on vielä nopeampaa mähinää, jossa epämiellyttävät kitaraulvahdukset tuovat kuumottavaa tunnelmaa. Kappale tuntuu ensimmäisen säkeistön aikana tarpeettoman pätkivältä, mutta rumpukompit toimivat hienosti. Kertosäkeessä yhtye pääsee juuri siihen poljentoon, josta yhtyeen parhaiten tunnistan. Välillä lauluja efektoidaan kummallisesti, mikä oli tuohon aikaan muodikasta.

Leech on se biisi, jonka yhtye on toistanut eri muodoissa ainakin Filth in the Beautysta lähtien. Naislaulut tuovat kontrastia raskaaseen meininkiin ja välillä myös räpätään. Viimeistään tässä vaiheessa käy selväksi, ettei Ruki ole kovin ihmeellinen laulaja. Huuto-osuudet ovat pikemminkin vaivaannuttavia kuin rankkoja. Seitsenminuuttinen Nakihagara on edelleen tyylikäs kappale. Varsinkin basso-osuudet hivelevät korvia. Kappaleessa kuuluu myös hyvin vahvasti DIR EN GREYhin vihjaava dynamiikan taju. Kun mennään hiljaa, hissutellaan kuin villasukat jalassa posliinikaupassa, ettei mikään särkyisi. [Erika] on lyhyt instrumentaalinen välipala ennen seuraavaa kappaletta. Pääasiallinen ajatus on, miksi tämä on laitettu levylle.

HEADACHE MAN on aivan kammottavaa musiikkia. Muistan vihanneeni sitä jo kymmenen vuotta sitten. Inisevät kitarat sulautuvat raskaaksi mätöksi, jonka keskellä kuuluu skrätsättyjä laulusampleja. Myöhemmin saadaan ysäriltä tuttua breakbeatia. Huuto-osuuksista en saa mitään selvää. Muuten industriaalisena rullaava kappale muuttuu melkein popiksi We are the cause of your headache -osassa, joka on kuin suunniteltu visual kei -nuorten huudattamiseksi.

Guren on kaunis balladi, jonka kitariffeistä tulee mieleen useampikin visual kei -genren klassikkobändi. Se on myös poikkeuksellisen tunteikkaalta vaikuttava kappale. Vaivaantumisen sijaan se aiheuttaa tänäkin päivänä tunteen vilpittömyydestä ja tekstistä, jossa jokaista sanaa oikeasti tarkoitetaan. Japanilaisen perinnemusiikin melodioita lainaava kertosäe on todella hyvä. Hieno tunnelma pilataankin särötetyllä itkulla välipalassa nimeltään [Shikyuu].

Levyn paras kappale on ehdottomasti 13STAIRS[-1]. Miksei se voi olla 12STAIRS? Kukapa sen tietää. Fuzzahtavat riffit, hidas poljento ja uskottavat laulusuoritukset ovat kuumottavia. Kappale huononee merkittävästi nopeutuessaan, mutta riffit ovat yhä hyviä, joten homma toimii. Distress and Coma jatkaa levyn hyvien suoritusten putkea. Vaikka sen jousisovitus on aika korni, itse kappale on todella tyylikäs genrensä edustaja ja sitä kuuntelee mielellään. Olen aika varma, että tämän ja muutaman muun kappaleen kohdalla on kuunneltu BUCK-TICKiä, sen verran levyllä lainaillaan yhtyeen manöövereitä.

Taas hyvä groove katkaistaan [Kanshoku]-välisoitolla, jonka jälkeen Shiroki Yuutsun akustinen näppäily tuntuu todella irralliselta. Yhtyeen pakkomielle jousisovituksiin tunkee läpi tässäkin kappaleesta, joka jää lähinnä kädenlämpöiseksi balladiksi. In the Middle of Chaos olisi täydellinen lopetuskappale 4-chords-kierrollaan. Jokainen kitaraa soittanut kuulee välittömästi tutut sointuvaihdokset. Kertosäkeessä kiihdytetään vielä nopeaan pop-punk-grooveen, ihanaa! Tästä tulee heti teini-ikä mieleen.

Levy kuitenkin jatkuu yhä. [Mourou]-välisoitto on jälleen täysin turha ja katkaisee hyvän fiiliksen, joka edellisestä kappaleesta jäi. Ogren kohdalla levy tekee mieli jättää kesken. Täysin keikkoja varten suunnattu menopala on aivan hävettävän huono. Vihasin sitä jo kymmenen vuotta sitten, eikä se ole vanhentunut kuin hieno punaviini. Pikemminkin se kappale on raikas kuin liikaa käynyt appelsiinikilju. Rukin örinät ovat poikkeuksellisen epäonnistuneita ja riffit ovat niin geneerisiä, että on vaikea uskoa kyseessä olevan äärettömän suositun hittibändin.

Onneksi Dim Scene pelastaa hieman levyn lopetuksena, sillä se on erinomaisen voimakas teos. Jouset kuulostavat kärsiviltä ja sovitus on pakahduttava. Oikeastaan kappale on esimerkki siitä, mitä visual kei voi parhaimmillaan olla.

DIM on monin paikoin raivostuttava levy. Sen soundimaailma ei ole vanhentunut arvokkaasti ja laulusuoritukset ovat monin paikoin aivan luokattoman huonoja. Parhaimmilla kappaleilla yhtye kuitenkin onnistuu osumaan maaliin. Niinä hetkinä voi tajuta, miksi the GazettE on niin suosittu.