D_Drive viettää tänä vuonna kymmenvuotispäiviä. Kansain alueella perustettu nelihenkinen instrumentaaliyhtye kutsuu musiikkiaan ”driving rockiksi”. Tavanomaisten konserttien lisäksi yhtye kiertää ilmeisen aktiivisesti myös erilaisten ”seminaarien”
ja soitinnäytöksien merkeissä. Yhtyeen verkkosivuilla kerrotaan, että vuoden 2013 NAMM (National Association of Music Merchants) Show'ssa Anaheimissa järjestäjäraati valitsi D_Driven kitaristien Seijin ja Yukin näytösesityksen koko
tapahtuman parhaaksi. Lisäksi yhtye on niittänyt menestystä Kiinassa ja Koreassa. Jostain syystä tunnettuus Euroopassa on kuitenkin jäänyt vähemmälle. Ehkäpä kymmenes juhlavuosi on hyvä virstanpylväs saada asiaan muutos.
Maailmanvalloituspyrkimyksiä
edistämään julkaistiin toukokuussa 2019 ensimmäinen kansainväliseen levitykseen suunnattu D_Drive-albumi.
MAXIMUM IMPACT -niminen julkaisu on kymmenen kappaleen kokoelma maksimaalisen iskeviä ralleja yhtyeen aiemman uran varrelta. Yhtyeen kotisivujen diskografiaa selatessa käy ilmi, että tätä ennen he ovat julkaisseet yhteensä kolme studioalbumia,
muutaman sinkun, konserttivideon sekä jokusia opetusvideotallenteita. Mustiin farkkuihin ja nahkaan sonnustautuneen katu-uskottavan rokki-imagon ohella D_Drivesta hohkaakin jo pitkälle myös korostetun virtuoottinen ja ammattimainen suhtautuminen
musisoimiseen.
MAXIMUM IMPACTin avaava Attraction 4D näyttää yhtyeestä ensi alkuun sen farkku ja nahka -puolen. Vauhdikkaahkon kitararevittelyn kuljettama kappale on juuri sellaista ”ajorokkia”, johon yhtyeen nimikin viittaa. Siinä kohtaa, missä perinteisesti
odottaisi laulusolistin hyppäävän kuvaan, saadaankin kuulla maukkaita tuplakitaraharmonioita. Kitarasoolot lurittelevat sinne tänne mitellen voimiaan niin että kipinät vain sinkoilevat. Huomion kiinnittää heti myös huomattavan huolellisesti hiottu äänimaailma.
Jokainen instrumentti bassoa myöten on saatu tasaveroisen selkeästi kuuluviin. Samaan aikaan soundi on kaiken kaikkiaan miellyttävän orgaaninen ja ilmava. Nykyajalle tyypillisestä umpeen kompressoitujen äänimuurien puristuksesta ei tarvitse ahdistua.
M16 ei ole aivan yhtä väkivaltainen kappale kuin nimensä antaisi ymmärtää. Ärhäkkä riffittely kuitenkin kielii siitä, että eniten D_Driven ajorokkiin vaikuttanut vuosikymmen on 80-luku ja ennen kaikkea sen hevimetallisemmat aallot.
GEKIRIN vahvistaa vaikutelmaa voimaperäisellä tuplabasarijyristelyllä. Selkeänä vastapainona ärhäköille metallihyökkäyksille tarjotaan lähinnä hitaasti tunnelmoiva
Unkind Rain, joka ei tosin kitaralurittelun nopeudessa jää jälkeen levyn vauhtimetallisesta puolesta.
Kitaralurittelu onkin se, minkä jo albumin puolessa välissä huomaa olevan homman kantava voima. Rummut ja bassokin toki hoitavat tonttinsa selkeästi ”ihan perus” -tasoa runsaammilla krumeluureilla, mutta pääpaino on silti kiehtovissa komppiratkaisuissa.
Suuria soolonumeroita ei rytmisektiolta kuulla. Kitarasoolokeskeisyys instrumentaalirokkibändiltä voi alkuun vaikuttaa itsestäänselvyydeltä, mutta D_Driven tapauksessa jatkuva kitarasoolojen virta tuntuu hukuttaneen alleen yhtyeen edustamassa musiikissa
vähintään yhtä tärkeän osasen eli hyvät riffit. Ottaen huomioon yhtyeen muusikoiden korkean teknisen taituruuden ovat albumin riffit suorastaan hämmästyttävän ennalta-arvattavia ja tylsiä. Lopputuloksena albumin kappaleista jää kuuntelun jälkeen käteen
lähinnä massa sinänsä tyylikästä kitarailottelua, josta voi erottaa jopa poikkeuksellisen hienoja sankarituokioita. Mieleen kappaleet eivät kuitenkaan hevin painu eikä niihin siksi ole kovin helppo samaistua kuunteluhetkeä pidemmäksi ajaksi.
D_Drivea ei kuitenkaan ainakaan kovin pahasti vaivaa joillekin teknistä taidokkuuttaan korostaville yhtyeille tyypillinen kylmä suorituksenomaisuus. Yhtyeen soitossa on hyvä yhteismeininki ja kiihkeän intohimoinen tunnelma, jonka välittymistä erinomainen
äänituotanto huomattavasti edistää. Kitarasoolot eivät ole pelkkää päätöntä vauhtikaahailua vaan levy on pullollaan suoranaisen kaunista kitaransoittoa, josta hyvinä esimerkkeinä mainittakoon Unkind Rain ja Mr Rat
Boots. Iskevien ja kiinnostavien kappaleiden sävellyksessä yhtyeellä olisi kuitenkin vielä tekemistä. Laulettuun iskelmään tottuneessa musiikkikulttuurissa tämä on instrumentaaliyhtyeelle luonnollisesti iso haaste, muttei suinkaan mikään mahdoton
tavoite.
Reilu 50-minuuttinen MAXIMUM IMPACT on mukava instrumentaalihevialbumi, jonka kuuntelusta, ja ennen kaikkea ajatuksella kuuntelusta, nauttii varmaan kuka tahansa vähänkään soittamiseen perehtynyt. Niille, jotka eivät albumin lukuisia teknisiä
hienouksia osaa arvostaa, voi kuuntelukokemus jäädä huomattavasti laihemmaksi, joskin mahdollisuus näille muusikkokoulun mallioppilaille on toki syytä antaa. Melkeinpä ainoa yksittäinen kappale, joka albumilta jää useidenkin kuunteluiden jälkeen mieleen
oikeasti innostavana sävellyksenä, on mahtipontisen barokkinen, tyypillisen kasarihevibändin ”proge-eepokselta” kuulostava Lost Block. Tällaisiin kireätunnelmaisiin ja mehukkaasti poukkoileviin sävellyksiin yhtye voisi panostaa osaamistaan enemmänkin.
