MIYAVIn uutuusalbumi
No Sleep Till Tokyo on artistin ensimmäinen soololevy vuosikausiin. Erilaisten yhteistyöbiisien kanssa puuhasteleminen on tehnyt selvästi hyvää, sillä albumi on virkeintä
MIYAVIa sitten
What’s My Name -levyn.
Jo aloituskappale
Stars kertoo, mistä levyssä on kyse. Vahva laulunkirjoittaminen yhdistyy eeppisiin mittoihin venytettyyn EDM-pauhaukseen ja släppikitaraan. Tällä kertaa släppäys ei ole itseisarvo, vaan se on osa soundipalettia. Muutamalla
viimeisimmillä soolojulkaisuilla vaikutti, että
MIYAVI släppää koska se vain on hänen ”juttunsa”.
Levyn nimikappale tuntuu erinomaisen aloituksen jälkeen todella typerältä pudotukselta. Se on tarttuva, muttei kovin erityinen popbiisi. Tosin kyseessä on myös levyn huonoin biisi, jonka jälkeen taso nousee jatkuvasti.
Tears on Firen tarttuvat
laulusämpleillä tehdyt riffit valtavan kertosäkeen aikana ovat upeita ja soolot soivat kiinnostavina.
Tällä kertaa levylle on päätynyt suomalaisväriäkin
Tidon tuottaman Other Side -biisin muodossa. Se on levyn lähestulkoon paras kappale, joka yhdistää pörisevään riffittelyyn trap-rumpuja ja todella massiivisen huutokertosäkeen.
Samurai 45 taas on hillittömän tyhmä kappale, joka tuntuu autoilumusiikilta. Se nostaa hymyn huulille, mikä on usein hyvän kappaleen merkki.
Loppulevyllä kappaleet varioivat jälleen yllättäviin suuntiin.
Butterflyn riffi kuulostaa todella tutulta, mutten vielä kuukauden jälkeenkään saa päähäni, mistä.
Walk With Men falsettilaulut taas tuovat mieleen monet modernit R'n'B-kappaleet
pienellä twistillä.
Under the Same Sky on tylsemmästä päästä oleva peruspoppikappale ja albumin päättävä
We Can’t Stop It etenee kertosäkeissä massiiviseksi surinavalliksi. Bonusbiisiksi mukaan on ängetty
DAOKOn kanssa tehty yhteisbiisi,
jossa muistettavinta on tarttuva kertosäe ja
MIYAVIn siinä soittama kitarariffi.
Levy on kautta linjan todella ammattimainen ja se sisältää hyvää laulunkirjoittamista. Se ei silti varmasti tule tyydyttämään kaikkia faneja. Pääosin englanniksi lauletut kappaleet kuulostavat monen makuun liiankin turvalliselta listapopilta
eikä levyltä silti nouse esiin selkeitä megahittejä.
MIYAVIn soitto ja laulu ovat kuitenkin aiempaa paremmalla tolalla ja tuntuu, että artisti on nauttinut levyä tehdessä musiikista varsin paljon. Paikoitellen sanoituksetkin vaikuttavat paremmilta
kuin takavuosien naiivit tekstit.
Artisti saapuu Suomeen lokakuussa. Nostalgisointia odottavat fanit joutuvat levyn perusteella pettymään. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että luvassa on todella hyvä ja hauska popkonsertti niille, jotka osaavat nauttia
artistin entistäkin hioutuneemmasta ja tanssittavammasta suunnasta.
