Rokki syntyy kuolleena: seikkailu idolimaassa osa 1

En yleisesti ottaen ole mikään suuri matkailun ystävä. Kuluneen elo-syyskuun vaihteessa päädyin kuitenkin erinäisten odottamattomien tapahtumien kautta pariksi viikoksi Japaniin seikkailemaan ja hiomaan kielitaitoani. Kun moiseen liemeen kerran päätyy, ei toki ole syytä olla käymättä tutustumassa paikallisen musiikkikulttuurin antimiin. Koska kyseessä ei kuitenkaan lähtökohtaisesti ollut musiikkimatka, en ehtinyt käydä läheskään niin monipuolisesti konserteissa kuin olisi ehkä pitänyt. Musiikkitapahtumat, joissa kävin, olivat lopulta kaikki idolikonsertteja. Näkemistäni ryhmistä vain yhdellä (Minna no kodomo-chan) on elävistä soittajista koostuva bändi. Kannattiko harvinainen tilaisuus ja kalliit minuutit tuhrata toljottelemalla karaokea laulavia naisenalkuja, voisi joku aiheeseen vähemmän perehtynyt kysyä. Hyvä kysymys, mutta ennen sen esittämistä on syytä perehtyä aiheeseen hieman tarkemmin.

Tässä pienessä artikkelissa toivon voivani yhdistää hauskojen muistojen verestämisen toinen toistaan kiehtovampien musiikintekijöiden ja -esittäjien sekä kellari-idolikulttuurin esittelyyn. Kuvia en vaivautunut ottamaan, koska puhelimen heiluttelu konsertissa on pyhäinhäväistys. Ryyditän tekstiä sen sijaan videoilla ja musiikilla artistien virallisista lähteistä. Seuraavissa yhdeksässä tekstikappaleessa jaaritellaan idolikeikoista yleisesti. Uskoisin, että monet käytänteistä koskevat myös minkä tahansa pienten rokkibändien keikkoja Japanissa. Jos luet artikkelia musiikkisuositusten vuoksi, voit siirtyä suoraan lihavoituun väliotsikkoon. Toivottavasti löydät matkan varrelta jotain uutta ja innostavaa!

Aivan aluksi lienee syytä selvittää, miksi matkani keikkakohteet valikoituivat niin painottuneesti. Tärkein syistä, kuten arvata saattaa, on tietysti se, että indie- tai chika- (jap. ”underground”) idolimaailma on pullollaan mitä monipuolisinta ja kiinnostavinta musiikkia. Musiikintekijät ryhmien taustalla ovat usein intohimoisia, vähän vaihtoehtoisempiin ja kokeellisempiin ilmaisutapoihin kallellaan olevia ammattitason muusikoita. Ryhmien taustalla toimivien sävelnikkareiden ja soittajien taustoja penkomalla voikin parhaimmillaan löytää tukun hyviä uusia bändejä kuunneltavaksi.

Olen itse seurannut kellari-idoliskeneä melko tiiviisti puolisentoista vuotta, missä ajassa suosikkiryhmiä on kertynyt jo melko paljon. Käytännössä kaikki idoliryhmät asuvat Twitterissä, jossa tiedottelevat ahkerasti tapahtumistaan. Idolikeikkoja järjestetäänkin bändikeikkoihin (ainakin minun suosikkibändieni) verrattuna sangen usein. Voi huoletta sanoa, että joka päivä jossain päin Tokiota esiintyy joku, varmaan useampikin, näkemisen arvoinen ryhmä. Lisäksi keikat ovat verrattain halpoja, useimmiten 0–3000 jeniä (n. 25€) + japanilaisille keikkapaikoille ominainen pakkojuoma 500–600 jeniä.

Useimpien yksittäisten indie-idoliryhmien kansansuosio on sen verran pieni, ettei omien ”oneman”-keikkojen pitäminen, ainakaan kovin usein, ole mahdollista. Näin ollen keikoilla on usein mukana useampi ryhmä, joista kukin esittää noin puolen tunnin setin. Myös huomattavasti isommat, koko päivän mittaiset idolifestivaalit näyttävät olevan melko tavanomaisia. Joskus idoliryhmät, ainakin sellaiset joilla on livebändi, voivat myös esiintyä bänditapahtumissa ja -festivaaleilla. ”Idoliryhmän” ja ”bändin” rajamaille onkin viime aikoina alkanut ilmestyä yhä useampia rajatapauksia, jotka kyseenalaistavat turhia jakolinjoja.

Kaikilla näkemistäni keikoista yleisömäärä huiteli muutamien kymmenien, korkeintaan sadan tienoilla. Kellari-idolibisnes ei totisesti ole mikään kultakaivos. Vaikka ryhmien jäsenet Twitterissä hymyilevät yhteiskuvissa ja voivat olla keskenään ystäviäkin, vallitsee käytännössä eri ryhmien välillä kiivas kamppailu rajallisten fanien rajallisista rahavaroista. Taloudellinen todellisuus on karu, ja kannattamattomat ryhmät kuihtuvat nopeasti pois.

Sosiaalisessa mediassa purkautuu silloin tällöin huolestuneiden fanien pohdintaa itse idolien huonoista palkoista ja työehdoista. Itselläni ei ole asiasta tarkkaa sisäpiirin tietoa, mutta käsitykseni mukaan idolin hommien paiskiminen osa-aikaisesti opiskelun tai päivätyön ohessa ei ole ainakaan kovin tavatonta. Suosionsa vakiinnuttaneidenkin ryhmien jäsenistö on yleensä jatkuvassa muutoksessa, kun jäsenillä tulee elämässään eteen uusia teitä ja tärkeämpää tekemistä. Tässä mielessä idolin ”ura” ei juuri eroa aloittelevien bändimusikanttien hankaluuksista. Useimmissa tapauksissa lie totuudenmukaisinta olettaa, että kellari-idolit tekevät taloudellisesti kiittämätöntä työtään samasta syystä kuin musiikintekijät ryhmien taustallakin: rakkaudesta hyvään musiikkiin ja sen ihmisiä yhdistävään voimaan. Kaikenlaisilla epämiellyttävillä sattumuksilla on tietysti tapana nousta otsikoihin ja herättää syystäkin kriittistä keskustelua. Laajemmassa mittakaavassa voinee kuitenkin todeta, että eiköhän ihmisluonnon raadollisuus paljastu enemmän ja vähemmän kaikkialla, minne raha ja valta ovat näppinsä tunkeneet. Idolimaailma osana karua musiikkibisnestä ei harmi kyllä satumaisuudestaan huolimatta ole poikkeus.

Ensimmäinen osoitus idolibisneksen betoniviidakon laeista koetaan yleensä jo keikkapaikan lipputiskillä, jossa asiakasta pyydetään kertomaan, mitä illan (tai aamupäivän!) ryhmistä hän on tullut katsomaan. Uskoisin tämän vaikuttavan lipunmyyntitulojen jakoon, vaikkei minulla varmaa tietoa asiasta olekaan. Varsinaisten keikkojen jälkeen (tai joskus ennenkin) järjestetään buppan eli tuokio, jonka aikana ryhmät kaupittelevat oheistuotteitaan. Tällöin on kaupan myös chekejä (cheki) eli pikavalokuvia, jotka ovat olennainen osa idolibisnestä.

Chekien hinnat vaihtelevat yleensä 500–1500 jenin välillä (n. 4–13€). Hinta riippuu ryhmän lisäksi esimerkiksi siitä, onko chekissä nimikirjoitus tai onko kyseessä kuva pelkästä ryhmän jäsenestä vai yhteiskuva fanin kanssa. Halutunlaiseen chekiin oikeuttava kuponki ostetaan ryhmän myyntipisteestä. Sen jälkeen jonotetaan, kuvataan ja lopulta saadaan pikakameran sylkemä pienen pelikortin kokoinen muistokuva. Yleensä, ainakin jos ostaa nimmaroidun chekin, kuvan ottamisen yhteydessä saa pienen tuokion jutella kuvatun idolin kanssa. Tuokioiden pituus ja aikarajojen tiukkuus vaihtelee eri ryhmillä. Yleisesti ottaen mitä pienempi ryhmä, sen rennommin jäsenten kanssa voi kommunikoida, ja pienimuotoinen juttelu voi olla mahdollista, vaikkei chekiä ostaisikaan. Toisaalta joillain ryhmillä voi olla aika tiukatkin säädökset sen suhteen, mikä on maksullista ja mikä ei. Ei siis kannata pahoittaa mieltään, jos ei saa ilmaiseksi edes vaihtaa paria sanaa suosikkinsa kanssa. Kuten sanottua, kilpailu rajallisista raharesursseista on kova, ja kysyy joskus epätoivoisiakin keinoja.

Ei ole mikään salaisuus, että rokkibändien tulonlähteistä merkittävin eivät suinkaan ole musiikkitallenteet tai konserttiliput vaan kaikki muu: siis ”oheistuotteet”. Samoin chekien myynti on idoliryhmien taloudellisen kannattavuuden peruskivi. Niiden ostaminen lieneekin paras yksittäinen keino tukea suosikkiryhmänsä olemassaoloa. Tämän tiedostavat selvästi myös japanilaiset (ja muunkin maalaiset) asianharrastajat, jotka eivät näytä chekijonoissa paljon jenejään säästelevän. Itse olen pihi enkä edes erityisemmin kiinnostunut valokuvakorteista (vielä vähemmän sellaisista, joissa on oma naamani). Tunsinkin ujostelevan itseni cheki-intoilevien idolifanien keskuudessa hieman outolinnuksi. Pienen matkani aikana en ostanut kuin yhden chekin kannatuksen vuoksi (Minna no kodomo-chanilta). Päädyin silti saamaan niitä jonkin verran enemmän. Cheki-kuponkeja jaetaan melko kevyesti esimerkiksi kaupanpäällisinä tai jos on ennakkovarannut liput jotain tiettyä ryhmää katsomaan.

Cheki-kulttuuria voi syystäkin kritisoida pinnallisuudesta ja ihmisten välisen kanssakäymisen häikäilemättömästä kaupallistamisesta. On kuitenkin syytä muistaa, että chekien kaupustelu on mitä toimivin keino kerätä rahoitusta oikeasti hienon musiikin tekemiseen ja ihmisiä yhdistävien tapahtumien järjestämiseen. Niin kauan kuin taiteilijoille ei rahataloudessa makseta valtiollista taiteilijapalkkaa, täytyy heidän kerätä varansa jollain tavoin. Lisäksi on tärkeää huomata, että itse idolimusiikki on nykypäivänä kaikkea muuta kuin pinnallista. Siis lähes kirjaimellisesti kaikkea, josta pieneen osaan suotakoon seuraavaksi kurkistus.

31.8. Shibuya-o-Nest

Pienen suomalaisen maalaispitäjän kasvatti ensimmäistä kertaa elämässään Shibuyan asemalla + keikan alkamisaika 11.30 aamupäivällä olisi hyvin saattanut päättyä harmilliseen eksymiseen ja keikalta myöhästymiseen. Yllättävää kyllä löysin kuitenkin hyvissä ajoin perille. Vain keikkapaikan tarkka paikantaminen oli tuottaa hieman ongelmia. Shibuyassa on samalla kadulla liuta Shibuya-o-sitä-ja-tätä -kaavan mukaan nimettyjä keikkapaikkoja. Lisäksi alueella on joidenkin lähteiden mukaan myös Tsutaya-o -nimisiä musiikkilaitoksia. Ainakin ”O-nestin” tapauksessa Shibuya ja Tsutaya kuitenkin näyttäisivät olevan synonyymisiä ilmaisuja. Keikkapaikkoja on siis oikeasti vain yksi, vaikka yhtäällä lukee ”Shibuya-o-Nest” ja toisaalla ”Tsutaya-o-Nest”. Epätietoisuus osoittautui lopulta voitokseni. Myöhemmin keikan aikana sain näet mukavaa juttuseuraa henkilöstä, jolta olin Shibuya-o-Nestin vieressä kysynyt tietä Tsutaya-o-Nestiin. (Vastaus: ”Se on tässä”.)

Hämmennys keikkapaikan nimestä ei vähääkään hämärtänyt matkani tavoitetta. Olin saapunut paikalle ensisijaisesti Shihatsumachi Undergroundin vuoksi. Ryhmän nimi voi näyttää monimutkaiselta, mutta se on helppo muistaa, kun muistaa ryhmän virallisen ”syntytarinan”. Legendan mukaan joskus vuonna 2017 neljä nuorta naista myöhästyi illan viimeisestä metrosta ja joutui jäämään asemalle odottamaan aamun ensimmäistä lähtöä (”Shihatsu” tarkoittaa ensimmäistä lähtöä ja ”machi” viittaa odottamiseen). Yön pimeinä tunteina tytöt perustivat tylsyyttään idoliryhmän ”Metrossa ensimmäistä lähtöä odotellen”. Ei ole mitään todisteita siitä, etteikö tarina pitäisi oikeasti paikkansa.

Olemukseltaan Shihatsumachi Underground on kuin perustamisajankohtansa: yönsynkeä. Jäsenet pukeutuvat tyylikkäästi mustiin ja kullakin on tumman pehmeä lauluääni. Ero keskivertoryhmiin on hiuksenhieno, mutta pistävän ”animekimityksen” puuttuminen Shihatsun äänirekisteristä kuuluu selvästi aikuismaisena vakavuutena. Myös ryhmän musiikki on, jos nyt ei aina täysin ryppyotsaista, niin ainakin musiikillisesti vakavasti otettavaa. Äänimaailma koostuu yksinkertaisesta livebändisoundista, joka ei juuri erikoisilla sovituskikkailuilla koreile. Jykevän rummutuksen ja mehukkaan monimuotoisten bassolinjojen katveessa rämisevät kirkkaat sähkökitarat, jotka eivät kaikuefektejä säästele. Kokonaisuudesta tihkuu kosolti elähdyttävää autotallienergiaa.

Tämän vuoden maaliskuussa Shihatsumachilta ilmestyi hartaasti odotettu debyyttialbumi Shihatsumachi underground. Albumin kappaleet on säveltänyt muun muassa sellaisissa yhtyeissä kuin Alien Liberty International, Babylon Panic ja All City Steppers vaikuttava Leo Imamura. Itse kukin voi tarkistaa, kuinka monipuolisesta musiikkiskaalasta on kyse. Kirjavat vaikutteet kuuluvat selvästi myös Shihatsumachin albumilla. Rempseästä rockabillystä kaihoisaan slaavi-iskelmään ja kesäisistä pop-balladeista 90-lukuiseen vaihtoehtomelankoliaan: Shihatsumachi underground on melkoinen musiikkivuoristorata. Yksinkertaiset sovitukset ja taitava sessiobändi saavat kokonaisuuden kuitenkin kuulostamaan hämmentävän yhtenäiseltä. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen albumi!

Livevideo kappaleesta Kazemachi Timetravel. Yksi videolla esiintyvistä jäsenistä jätti ryhmän kuluneena kesänä. Tällä hetkellä ryhmä on kolmijäseninen.

Shihatsumachin jälkeen esiintyi kaksi minulle tuntematonta ryhmää, joista kumpikaan ei tehnyt oikein minkäänlaista vaikutusta. En enää edes muista ryhmien nimiä. Ehkä odotin vain liian innolla NILKLYta, jota olin myös saapunut varta vasten katsomaan.

NILKLY perustettiin melko vastikään, mutta ryhmän juuret ulottuvat tavallaan jo vuoteen 2012. Tuolloin perustettiin Bellring shoujo heart -niminen uppo-outo idoliryhmä, jonka kaltaista ei oltu ennen nähty. Suoraan sanoen vähän kaikesta mahdollisesta ammentavan musiikin lisäksi ryhmä herätti huomiota ulkoasullaan. Mustiin merimiesvormuihin sonnustautuneilla tytöillä oli asujensa koristeina mustasulkaiset linnunsiivet, joita he tanssiessaan läpyttelivät. Omia teitään liitelevä outolintuparvi julkaisi kolme albumia ja lukuisia EP:itä, kunnes hajosi vuonna 2016. Seuraavana vuonna Bellringin tuotantoyhtiö Aqbi Records kuitenkin tiedotti uudesta uljaasta idoliryhmästään. There There Theres oli yllättäen hämmentävän tutun näköinen joukkio mustanpuhuvia siipi-idoleita. Osa jäsenistä oli tietysti vaihtunut, mutta käytännössä Bellringin lento jatkui, kuten ennenkin, vain uudella nimellä. Harmi kyllä There There Theres hajosi jo vuodenvaihteessa 2019 debyyttialbuminsa julkaisun yhteydessä. Tässä vaiheessa tarina alkaa toistaa itseään. TTT:n hajoamisesta ei nimittäin kulunut kauaakaan, kun tutut mustasiipiset hahmot tekivät jälleen paluun idolimaailmaan, tällä kertaa nimellä NILKLY.

Jo There There Theres oli musiikillisesti hivenen alkuperäistä Bellringiä enemmän kallellaan nykypäivän digitaaliseen tanssijytkeeseen. NILKLY näyttäisi jatkavan samalla, digimaailman mahdollisuuksia syleilevällä linjalla. Lisäksi ryhmä erottuu massasta tavanomaista polveilevammilla ja dramaattisemmilla kappaleilla. Lieneekö näillä musiikillisilla taipumuksilla jotain tekemistä ryhmän iskulauseen ”Rock is 'Dead' Born” kanssa? Joka tapauksessa NILKLYn yleisilme on kaiken kaikkiaan edeltäjiään jonkin verran synkempi ja vakavampi. Ryhmän ympärillä leijuva mystisyyden verho on kuitenkin täysin samaa lajia kuin Bellringin ja TTT:nkin tapauksessa. Toistaiseksi NILKLYlta ei ole julkaistu kuin yksi sinkku, odyssey. Albumia on kuitenkin jo lupailtu, ja väittäisin, että sitä on syytä odottaa innolla. Kannattaa myös panna merkille, että musiikin lisäksi ryhmän koreografiat ovat sanalla sanoen villejä. Katso vaikka tältä kokonaiselta keikkatallenteelta! (Video on aluksi mykkä, mutta keikka alkaa muutaman minuutin kohdalla.)

5.9. RADHALL, Nagoya

Seikkailin itseni Nagoyaan parahultaisesti parin todella mielenkiintoisen keikan ajaksi. Ensimmäinen niistä oli Toricago-nimisen ryhmän ilmaiskeikka. Toricagon perustamisesta ei ole aikaa vielä kahta vuottakaan. Silti ryhmä on todella nopeasti kivunnut olemassaolostaan taistelevien pikkuryhmien tasolta astetta isompien ryhmien harvaan joukkoon. Puolentoista vuoden sisällä heiltä on julkaistu hurjat yhdeksän musiikkivideota, joista kaikki eivät suinkaan ole mitään halpisräpellyksiä. Ehkä vieläkin hurjempaa on, että elokuun 2018 ja toukokuun 2019 välillä, siis seitsemän kuukauden sisällä, julkaistiin peräti kolme Toricago-albumia.

Musiikillisesti Toricagoa ei voi luonnehtia erityisen omaperäiseksi. Ryhmän haaveellinen vaihtoehtorokki luottaa yksinkertaisiin, joskus jopa aika mitäänsanomattomiin melodioihin, jokseenkin ennalta-arvattaviin kertosäekoukkuihin ja mainioihin kitarasooloihin. Myös ulkoasultaan ryhmä on lähempänä perinteisen söpöstelevää idolimielikuvaa kuin hurjimmat kollegansa Tokion klubiskenessä. Onneksi sentään alkuaikojen koulupukuteemasta on jo päästy eteenpäin vähän vaihtelevampiin asukokonaisuuksiin.

Jos Toricagon sävellykset eivät olekaan aivan raikkaimmasta päästä, on niiden esitystavassa kuitenkin jotain perin viehättävää. Ryhmän ilmaisussa on kaikkine kömpelyyksineenkin tiettyä suoraviivaisuutta, jonkinlaista ”ehtaa rokkimeininkiä”, joka iskee suoraan kuulijan sydämeen. Raastavan rehellisissä teini-iän tunteenpurkauksissa viehättää niiden kiertelemätön aitous. Juuri se tekee Toricagon epäkiinnostavasta musiikista sittenkin aika kiinnostavaa.

Toricagon jäsenet kirjoittavat itse pääosan kappaleidensa sanoituksista. Se ei ole mikään itsestäänselvyys idolimaailmassa, joskaan ei aivan tavatontakaan. Poikkeuksellista sen sijaan on, että sanoitusten lisäksi ryhmä itse on merkitty myös monien kappaleiden säveltäjäksi ja sovittajaksi. Lisäksi yksi ryhmän jäsenistä, vasta 14-vuotias Tamuco, on viralliselta titteliltään ”vastaava tuottaja” ja suunnittelee muun muassa ryhmän koreografiat. Tämä tee-se-itse-meininki yhdistettynä jäsenten nuoreen ikään lienee oikeastaan ryhmän haparoivien sävellysten ja raa'an rehellisen ilmaisun perimmäinen syy.

Vielä on mainittava sananen Toricagon koreografioista. Viisihenkinen ryhmä on nimittäin lavalla vallan verraton näky. Monien idoliryhmien koreografiat koostuvat suurimmilta osin kaikista jäsenistä toistamassa samoja liikkeitä. Toricagon esitys sen sijaan on kuin pieni vilkas musiikkiteatteri. Ryhmällä on koreografioihin aivan omanlaisensa näytelmällinen lähestymistapa, jossa jäsenet laulaessaan esittävät kappaleisiin liittyviä tarinallisia kohtauksia. Lähes tunnin mittainen keikka RADHALLilla meni näitä seuratessa kuin hujauksessa.

Musiikkivideo kappaleesta ESCAPE.

No, rehellisesti sanoen täytyy kyllä myöntää, että en keikan aikana pystynyt keskittymään pelkästään koreografioiden viileään seuraamiseen, vaikka olisin siitäkin nauttinut. Odottamaton tapahtumasarja alkoi, kun ennen keikan alkua oli eräs innokas fani tullut jutustelemaan kanssani. Keikan alettua tiemme kuitenkin erkanivat. Itse seuraan keikkoja mieluiten takarivin rauhassa, kun taas uusi toverini hukkui muutamakymmenpäiseen lavan edessä joraavien intoilijoiden joukkoon. Keikan puolivälin tienoilla tuttavuuteni kuitenkin tuli kirjaimellisesti kädestä pitäen kiskomaan minut innokkaimpien fanien hurjaan pyörteeseen. Tällöin sain ensimmäistä kertaa eläissäni tutustua kunnolla idolikeikkojen fanikulttuuriin, joka on yhtä olennainen osa keikkoja kuin itse idolitkin.

Suomessa rokkikeikoilla on yleensä tapana, että ihmiset pakkautuvat sisääntulojärjestyksessä lavan eteen ja muodostavat ennen pitkää enemmän tai vähemmän tiiviin massan, jossa yksittäisen katsojan paikka ei paljon vaihdu, ellei kyseessä ole tavalla tai toisella ärhäkämmät tanssiaiset. Japanissa, ainakin idolikeikoilla, yleisön asemoituminen on huomattavan erilainen. Tapahtumissa, joissa esiintyy useampi ryhmä, on lavan edusta aina varattu kyseisen ryhmän omistautuneille faneille. Suosikkiryhmänsä lopetettua kyseisen ryhmän fanit siirtyvät peremmälle salin takaosiin antaen tietä seuraavan ryhmän faneille. Lavan edusta ei nimittäin suinkaan ole tarkoitettu paikoillaan seisomiseen ja esityksen katseluun. Pelkkä perinteinen tahdissa taputtelu ja nyrkin heiluttelukaan ei vielä oikein riitä. Sen sijaan lavan edusta on pyhä paikka rituaalinomaisten fanikoreografioiden harjoittamiseen. Näihin kuuluu vähän esiintyjästä riippuen usein ainakin käsittämätöntä, rytmikästä älämölöä (ks. Shihatsu machi -livevideo yllä), esiintyvän ryhmän liikkeiden jäljittelyä, juoksentelua, hytkymistä, riehumista ja vaihtelevia erikoisliikkeitä. Jos joku jäsenistä esittää lavan reunalla erityisen vaikuttavaa soolokohtaa, on tyypillistä polvistua lavan eteen ja kurkotella symbolisesti käsillä kohti esiintyjää. Sanaa ”symbolista” on syytä painottaa. Vaikka pienimmillä keikkapaikoilla lavat voivat olla lähes lattiatasossa ja erotettu yleisöstä vain kapealla aidalla, jos silläkään, eivät fanit koskaan kosketa idoleita. Sen sijaan tyydytään vain heiluttelemaan käsiä näiden kasvojen edessä. Kaikesta sekopäisyydestään huolimatta idolifaneilla on hämmästyttävä itsehillintä palvomiensa epäjumalten äärellä.

Kaikkein aavemaisinta fanikäyttäytymisessä on se, että se on oikeasti kuin suunniteltu tanssisarja. Porukka ölisee rytmikkäät kannustushuudot ja heittäytyy liikkeisiinsä järjestelmällisesti tietyissä kohdissa kappaleita. Liikkeiden väleissä on toki taukoja, jolloin vähän seurataan esitystä, mutta silloin kun fanishow on meneillään, vaatii se kyllä osallistujiensa täyden keskittymisen. Itse en matkani aikana oppinut, mitä kannustushuudoissa olisi pitänyt mölistä ja milloin. Sen sijaan muiden liikkeitä on kohtalaisen helppo seurata ummikkonakin. Hyvä meininki ja innokas osallistuminen ovat tyylipuhdasta suoritusta tärkeämpää. Jos siis haluaa liittyä joukkoon vinksahtaneeseen pogoamaan, ei ole mitään syytä ujostella. Useimmiten ulkomaalainen osallistuja herättää vain yllättyneisyyttä ja myönteistä energiaa. Sain itsekin tästä ensikäden elämyksen, kun kaksi fania varoittamatta nosti minut istumaan käsivarsilleen ja kuljetti lavan eteen. Siellä heiluttelin kättäni tunteellista soolo-osaa laulavan Tamucon kasvojen edessä ja mölisin: ”Tamuco! Tamuco!”. Yhä salin peränurkassa kyhjöttävän, huomiota kaihtavan minäni punastellessa kiusaantuneena vihittiin minut osaksi yhteistä innostusta.

Musiikkivideo kappaleesta Kuchibashi.

Kiitos lukemisesta! Tarinan ensimmäinen osa päättyy tähän, mutta muutamia käänteitä (ja paljon jännittäviä ryhmiä!) on vielä kuvailematta. Pitäkää siis toki silmällä jatko-osaa, joka ilmestyy täällä ennemmin tai vähän myöhemmin!