No Sleep Till Tokyo – MIYAVI Nosturilla 5.10.2019

”Nosturin viimeinen syksy”, lukee keikkapaikan etuseinälle ripustetussa valtavassa julisteessa. Haikeaa. Juuri tällaiset loka-marraskuun synkeät illat ovat jostain syystä jääneet muistoihin erityisen hyvinä Nosturi-keikkailtoina. Ehkä satama-altaiden takaa puhaltavan hyytävän syystuulen ja kotoisan keikkasalin hikisen lämmön kontrasti on painanut muistiin lähtemättömän jäljen. Tälläkään kertaa ainakaan salin ulkopuolinen sää ei vähääkään poikennut muistojen kultaisista keikkailloista.

Nopeasti kävi selväksi, ettei myöskään sisälämpötilaan tarvitsisi pettyä. Alun perin MIYAVIn keikka oli itse asiassa tarkoitus järjestää Suvilahden Tiivistämöllä, mutta hyvän lippumenekin vuoksi tapahtuma siirrettiin Nosturille. Väljäksi ei silti voinut Nosturinkaan ilmapiiriä luonnehtia. Kun koko keikkakansa vajaa puoli tuntia ennen aloitusaikaa oli päässyt sisään, oli permanto jotakuinkin täynnä. Jännittynyt yleisö oli myös selvästi saapunut paikalle suuren sankarin vuoksi: ei ainoastaan lämmittelemään vaan myös lämmittämään salin ilmaa itse kukin omalla kohkaamisellaan.

Samuraikitaristin itsensä lisäksi tämän kertaiseen kiertuekokoonpanoon kuuluvat rumpali Anthony ja DJ Jonny. Mustiin t-paitoihin pukeutuneet taustamuusikot jäivät tosin huomiossa lähes täysin illan säihkyvän isännän varjoon. Valkoisiin housuihin ja pikkutakkiin (ilman aluspaitaa) pukeutunut MIYAVI sai heti lavalle astuessaan suosionosoitukset, joiden veroisia harva artisti tämän kokoisessa suomalaisyleisössä kirvoittaa. Oli alusta asti selvää, ettei karismaattisen kiintotähden esiintymiseltä ehtisi paljon taustajoukkoja tarkkailla. Erityisesti kylmän viileä Jonny ei edes yrittänyt vetää mitään laitteidensa näpertelyä villimpää show'ta.

Paikallaolijat taisivat kuitenkin tietää jo entuudestaan, että MIYAVIahan katsoo vaikka yksinään, kunhan vain kitara on mukana. Vai kuinka? Hämmentävää kyllä setin ensimmäisten kappaleiden aikana maestron kitara oli ehkä se kaikkein vähiten kuuluva yhtyeen jäsen. Yllättäen huomaamattomat taustamuusikot vaikuttivatkin ottaneen äänimaailman hallintaansa. Eri taajuuksiset surinat ja pörinät Jonnyn DJ-pöydästä oli miksattu vähän tarpeettomankin kovalle eikä raivoisasti bilebiittejä mätkivä Anthony selvästikään tahtonut jäädä DJ:lle kakkoseksi. MIYAVIn soitto sen sijaan uhkasi jäädä kuulumattomiin. Osasyynä oli tosin se, että maestro keskittyi ensimmäisten kappaleiden aikana myös aika paljon soololaulamiseen. Tällöinkin hän kuitenkin jäi ajoittain PA:sta vyöryvien taustakuorojen jyräämäksi.

Kokonaisvaikutelma lavan tapahtumista ensimmäisten kappaleiden aikana oli sanalla sanoen kaoottinen. Kappaleissa piisasi kyllä tanssijalkaa kiihoittavaa jytkettä ja jytinää, mutta puuroisen miksauksen vuoksi sävelmistä oli hankala saada mitään tolkkua. Kävi myös ilmi, että se, mikä aluksi oli vaikuttanut pelkältä kitaran kuulumattomuudelta, taisikin tosi asiassa olla sitä, ettei kitara vain yksinkertaisesti kuulostanut kitaralta. Erityisesti kitarasoolojen aikana huomasi, kuinka MIYAVIn kitarasoundi oli efektoitu kuulostamaan joltain surisevalta digisyntetisaattorilta. Näin se oli omiaan hukkumaan perin samalta kuulostavien taustanauhojen sekaan. Päätähden hengästyttävän omistautuneen esiintymisen ansiosta sekava äänentoisto ei kuitenkaan läsähdyttänyt esitystä pannukakuksi. Päin vastoin tunnelma oli koko ajan kireän hikinen ja säkenöivä. Esityksestä pirskahteli tietynlaista tahatonta punk-energiaa, joka kiteytyi MIYAVIn polvistuessa rääkkäämään kitarastaan särisevän kirkuvia sooloja. Yleisökin oli yhtä lumoutunutta energiakidettä, joka ei pogonnut yhtään sen vähempää kuin tähtensä lavalla.

Ensimmäisen yhtenäisen kappalesarjan jälkeen artisti piti ansaitun hengähdys- ja juomatauon. Sitten koitti jutustelutuokio, joka kesti aivan liian pitkään. MIYAVI kertoili päämäärättömän oloisesti meneillään olevasta kiertueesta ja niin menneistä kuin tulevista elokuvarooleistaan. Suomen kielen alkeitakaan ei jätetty kertaamatta. Valitettavasti pitkäksi venähtänyt juttutuokio jäähdytti keikan alussa hyvin kuumennutta tunnelmaa vähän liiaksikin. Kun keikka jatkui sarjalla uuden albumin kappaleita, ei alun hurmokseen ollut enää paluuta. Musiikillisestikaan kappaleet eivät olleet mitään hämmästyttäviä mestariteoksia, vaan selvästi enemmän suunniteltu energisiin keikkatilanteisiin. Energiaa olisi vain tässä tilanteessa tarvittu vähän enemmän.

Melko yksitoikkoisena jatkuneet kitarabileet saivat miellyttävän käänteen, kun MIYAVI setin puolivälin tienoilla vaihtoi parin kappaleen ajaksi puoliakustiseen kitaraan. Jonny sai pitää pienen lepotauon, minkä ansiosta MIYAVIn soitto sai heti huomattavasti ilmaa ympärilleen. Rennoissa kappaleissa rumpukompitkin olivat melko kevyitä, joten yleisö sai ensimmäistä kertaa todella läheisen kosketuksen maestron taianomaisten sormien ilmeikkäiseen soittoon. Nämä akustiset numerot olivatkin koko keikan kohokohta. Bilekeisarin karismastaan huolimatta MIYAVI iskee sittenkin kaikkein kovimmin tällaisessa herkän riisutussa tilanteessa. Kauniisti helisevän akustisen jokaikinen, vähän rämisevämpikin, nuotti liisi ilmassa vapautuneesti omana itsenään. Musiikin taikaa voimaannuttavimmillaan.

Lumoavasta akustisesta tuokiosta olisi mielellään nauttinut vaikka koko keikan ajan. Se päättyi kuitenkin lyhyeen, minkä jälkeen oli aika palata taas sähköisempään ilmaisuun. Onneksi loppukeikan ajan kitarasyntetisaattorin käyttö oli huomattavasti maltillisempaa kuin alussa. Pääosassa kappaleita kitara soi vain kevyesti särötettynä, jolloin se erottui huomattavasti paremmin taustanauhojen seasta. Kirkkaammalla soundilla maestron mainiosta soitosta pystyi jopa nauttimaan kunnolla. Miksaus ei silti missään vaiheessa keikkaa päästänyt kitaraa oikein kunnolla solistin asemaan, mihin sen kernaasti olisi suonut nousevan. Eritoten vanhemmissa kappaleissa MIYAVIn soittoa olisi ollut mieluisaa kuulla vähän selkeämminkin.

Keikka soitettiin loppuun ilman suuren suuria yllätyksiä. Miksausta voi syyttää ehkä tästäkin, mutta pitemmän päälle tuntui, ettei setin kappaleissa ollut kovin paljon sisäistä vaihtelua. Kappaleita runnottiin läpi loppua kohden jo melko rutiininomaisesti. Silloin tällöin pidettiin turhan pitkiksi venähtäneitä juttelutuokioita. Vasta encoressa sali tuntui vielä kerran syttyvän kunnolla uudestaan liekkeihin. Paikalta saattoi siis kävellä kylmään syysyöhön lämpimin sydämin. Silti ihmetyttämään jäi aivan itsestäänselvä kysymys: missä kitarasoolo?

MIYAVI ei suinkaan ole rokin historian ensimmäinen pitkän linjan kitarasankari, joka on myöhemmällä urallaan alkanut keskittyä vähän kaikkeen muuhun kuin kitaraan. Se on sääli, sillä, kuten kaikki tiedämme, on mies kitaristina aivan omaa luokkaansa. Tämän kertaisen keikan jälkeen tuntui kuitenkin enemmän siltä kuin olisi käynyt katsomassa ei niinkään kitaristia kuin viihdetaiteilijaa. Tämän taiteilijan loisteessa viileäksi jäävässä taustayhtyeessäkään ei oikein ole kunnon rokkibändin räjähdysvoimaa. Sen sijaan kyseessä on vähän kuin hyvä hääbändi, oikea joka paikan bilemasiina. Hienot bileet MIYAVI kyllä järjestääkin, suorastaan ensiluokkaiset. Eikä samuraikitaristin ainutlaatuista muusikkouttakaan tietenkään saa kokonaan pois pyyhittyä, vaikka kuinka yrittäisi. Sitä vain toivoisi, kun kyseessä kerran on niin upea muusikko, että musiikin antaisi puhua keikalla enemmän. Lyhyesti sanoen MIYAVIlta jäi keikan jälkeen toivomaan vähemmän teknologiaa ja enemmän tekniikkaa... tai sitten ihan vain intohimoista ja alastonta heittäytymistä sävelten syliin, kuten illan akustisissa ohjelmanumeroissa. Yksinkertainen olisi kaunista myös tässä tapauksessa.