DIR EN GREY The Circuksessa 28.1.2020

Eletään tammikuun loppua, mutta sää on jumittunut jonnekin loka-marraskuun tienoille. Helsingin Narinkkatorilla ennen iltaseitsemää on pitkä jono ihmisiä. Näkymä on siis hyvin samanlainen kuin reilu vuosi sitten lokakuussa. Niin on tapahtumakin. DIR EN GREY on jälleen saapunut Suomeen, pikemmin kuin ehkä kukaan meistä uskalsi toivoakaan.

Yhtyeen pikainen paluu ei sanottavasti ollut vaikuttanut yleisön määrään. Vaikkei keikkapaikka Circus aivan liitoksissaan natissutkaan, oli paikalla silti huomattava määrä väkeä. Ja vieläpä ilmeisen innostunutta väkeä! Vierivät vuodet ja vaihtelevat musiikkityylit eivät näytä mainittavammin kolhineen Dirujen ja suomalaisten rakkaussuhdetta. Toki niin yleisön kuin bändinkin puolella on aikuistuttu ja jossain määrin rauhoituttu, mutta verrattuna muiden samankokoisten keikkojen keskivertosuomalaisyleisöön DIR EN GREYn fanit ovat edelleen suhteellisen kiihkeitä.

Yhtyeen uusin albumi The Insulated World oli julkaistu jo ennen viime kiertuetta ja sen Suomen-pysähdystä. Tuolloinen Wearing Human Skin -kiertue oli kuitenkin lähinnä uuden albumin lämmittelyä verrattuna tämänkertaiseen This Way to Self Destruction -turneeseen. Tämänkertaiseen settilistaan sisältyi nimittäin jokaikinen The Insulated Worldin kappaleista. Oli albumista mitä mieltä tahansa, ei yhtyeen rohkeaa ratkaisua voi kuin ihailla. Selkeämmin ei voisi osoittaa olevansa uutta luova ja kiinnostava yhtye, joka ei suostu tyytymään vanhoilla hiteillä ratsasteluun. Vai onko kyseessä sittenkin yritys näyttää tappava live-terä albumista, jonka kakofoninen äänituotanto sai monet kuulijat pudistelemaan pettyneinä päitään?

Keikan alku ainakin oli lupaava, suorastaan pakahduttava. Aina yhtä tyylikäs DIR EN GREY marssi tyynenä lavalle taustanauhan soidessa. Huomattavimmat asuvalinnat olivat hikoilua pelkäämättömän kitaristi Kaorun paksu puvuntakki ja laulaja Kyon pelottava kasvomaali. Koko viisikon saavuttua lavalle aloitettiin uuden albumin yli 7-minuuttinen järkäle Zetsuentai, mitä yllättävin ja kiehtovin valinta setin avaajaksi. Vaikkei kappale tarkemmin kuunneltuna yllä kovin korkealle yhtyeen pitkiä eepoksia vertailtaessa, toimivat sen dramaattiset melodiat ja villit tahtikäännökset upeasti keikkasetin käynnistäjänä. Ainoa harmin aihe tilanteessa oli, että miksaus oli keikan alusta loppuun asti valitettavan kurjissa kantimissa. Hiljaisempia, puhtaan kitaran näppäilyosuuksia lukuu nottamatta paljon mistään ei saanut mitään selvää. Rummut ja laulu ryöstivät tilan kitaroilta ja erityisesti Toshiyan taiteellisilta bassolinjoilta, joita oli turha yrittää metsästää meluisasta kurimuksesta.

Soundiongelmista huolimatta progealoitus sai yleisöltä hyväksyvän vastaanoton. Sitä seuranneen Ningen wo kaburun tuttu näppäilyintro kiihdytti kierroksia entisestään. Studioversiona lähes hävyttömän laiskalta tekohitiltä kuulostava biisi toimii livenä oikeastaan ihan hyvin. Olisihan se pitänyt arvata. Ningenin jälkeen sujahdettiin pitkään ja sumuiseen putkeen uuden albumin meluisampia kappaleita. Musiikki oli kuin huuruisissa hardcore-hippaloissa, mutta jotenkin tuntui, ettei yleisö ollut saapunut paikalle aivan kyseistä tarkoitusta varten. Oli helppo huomata, kuinka nyanssit tappava livesoundi teki pahasti hallaa The Insulated Worldin niille kappaleille, joiden sovitus on jo alun perin rujo ja väkivaltainen. Lavalla heikkohermoisen elkein rähjäävä laulaja Kyo tuntui olevan ainoa henkilö koko salissa, joka ymmärsi, minkälaista käytöstä nämä bileet olisivat vaatineet. Muut yhtyeen jäsenet hoitivat tonttinsa asiallisesti mutta eivät olleet kovin avuliaita yleisön lietsomisessa liekkeihin.

Jopa piirun melodisempi Aka muuttui osaksi yksitoikkoistuvaa hälypotpuria. Vasta vanha suosikki Merciless Cult herätti yleisön toden teolla heti ensi nuoteista. Kontrasti edeltäneisiin uuden albumin kappaleisiin oli silminnähtävä. Porukka pomppi innostuksissaan ja hoilasi mukana antaumuksella. Nostalgiatrippi jäi kuitenkin yhden kappaleen mittaiseksi. The Insulated Worldin ärhäkämpi tarjonta jatkui Downfallilla ja Values of Madnessilla. Vuoden 2005 Withering to death. -albumin yksittäisen hitin heittäminen upouuden materiaalin keskelle jää ihmetyttämään. Oli tarkoitus mikä tahansa, herää settilistasta mielenkiintoinen huomio: The Insulated Worldin lyhyet vauhtirykäisyt ovat tyylillisesti kuin samalta albumilta 15 vuotta vanhan keikkasuosikin kanssa. Harmi vain, että nostalgian voimaa yleisön villitsemisessä ei voi koskaan aliarvioida.

Setin loppupuolella kuultiin kolme omalla tavallaan massasta erottuvaa kappaletta. Raskaasti ryömivä Keigaku no Yoku toimii hyvin niin levyllä kuin livenäkin. Videosinkku Ranunculus puolestaan kärsi kohtuuttomasti albumisovituksestaan, mutta osoitti keikalla toimivansa ihan hyvin. Yleisökin oli selvästi jo ehtinyt ottaa suurieleisen voimaballadin omakseen. Oma lukunsa oli sitten setin päättänyt The World of Mercy. The Insulated Worldin jälkeen sinkkuna julkaistu yli 10-minuuttinen järkäle on pompöösissä dramaattisuudessaan ja lohduttomassa synkkyydessään ehtaa nyky-Dirua. Kappale ei kuitenkaan todellakaan ole mikään simppeli livejyrä, joka takoisi yleisön viimeiseen hurmokseen. Toisaalta ainakin Kyo otti kappaleesta kaiken irti ja muunsi maailmantuskansa kaiken kaikkiaan koskettavaksi esitykseksi.

Encoren eteen saatiin taistella pitkään ja hartaasti. Bändi saattoi olla jo vähän väsynyt, mutta yleisöllä riitti selvästi vielä patoutunutta energiaa. Jo vuoden 2000 Macabrelta juurensa juontava raivonpurkaus HYDRA -666- toimikin tähän tarkoitukseen erinomaisesti. Uuden albumin parhaimmistoon kuuluva, yksinkertaisen tunnelmallinen Followers ja huomattavasti mitäänsanomattomampi Utafumi päättivät tämänkertaisen DIR EN GREY -elämyksen. Tyylilleen uskollisena yhtye ei tuhlannut aikaa jutusteluun tai ”Palaamme heti ensi vuonna!” -tyylisten äitelien lupausten tekemiseen. Plektroja ja rumpukapuloita sen sijaan jaeltiin oikein olan takaa. Saattoipa lavalta poistuvien vakavamielisten muusikoiden kasvoilla nähdä muutaman hymynkin.

Settilistasta jäi kaiken kaikkiaan hieman ristiriitainen tunnelma. Yhtäältä täydellinen uuteen materiaaliin keskittyminen on jo sinänsä hatunnoston arvoinen teko. Toisaalta on selvää, etteivät The Insulated Worldin kappaleet ole kauttaaltaan niin hyviä, että niillä mitenkään voisi korvata lukuisia nyt soittamatta jääneitä helmiä vanhemmasta tuotannosta. Jos asiaa taas ajattelee yleisön laulattamisen ja hyppyyttämisen kannalta, olisi setissä aivan ehdottomasti pitänyt olla pari vanhaa hittiä enemmän. Joka tapauksessa on tietysti hienoa nähdä, että yhtyeellä on täysi luottamus uuteen musiikkiinsa. Toivottavasti sitä saadaan pian lisääkin.

Parasta DIR EN GREYn esiintymisessä oli huomata, että yhtye on teknisesti edelleen hyvässä terässä. Erityisen kunniamaininnan, kuten aina, ansaitsee tälläkin kertaa Kyo. Hämmästyttävä äänihuulitaide kattaa edelleen koko hurjan skaalan hunajaisesta helvetilliseen eikä vaikuta haurastuvan. Oma lukunsa on laulajan groteski pantomiimi, joka tuntuu viime vuosina vain kasvattaneen merkitystään yhtyeen esityksissä. Hyvä niin. Muusta yhtyeestä on tämän keikan perusteella oikeastaan hankala sanoa sen enempää. Kehnon soundin takia keikalla ei ylipäätään voinut kovinkaan paljon keskittyä musiikkiin. Sen sijaan piti yrittää sukeltaa mustanpuhuvaan tunnemereen, jonka DIR EN GREY onneksi edelleen osaa aika ajoin taikoa esiin.

Settilista.

1. Zetsuentai
2. Ningen wo kaburu
3. Rubbish Heap
4. Devote My Life
5. Keibetsu to hajimari
6. Celebrate Empty Howls
7. Aka
8. Merciless Cult
9. Downfall
10. Values of Madness
11. Keigaku no yoku
12. Ranunculus
13. The World of Mercy
-Encore-
14. HYDRA -666-
15. Followers
16. Utafumi